Suomen valtiollinen kunniamerkkijärjestelmä syntyi hyvin vaatimattomalla tavalla. Aikansa tunnetuimpiin suomalaisiin taiteilijoihin lukeutunut Axel Gallen-Kallela (1865–1931) laati Haapamäen rautatieasemalla 2.2.1918 tupakka-askin kanteen lyijykynäluonnoksen ”Suomen Ruusun Kunniakunnan” kunniamerkistä.
Gallen-Kallela ymmärsi, että nuori tasavalta tarvitsee tavan palkita ansioituneita kansalaisiaan samalla tavoin kuin muut suvereenit valtiot. Palkitsemistarvetta korosti se, että vuoden 1918 sota Suomessa oli juuri alkanut. Gallen-Kallela oivalsi, että kunniamerkkejä tarvittaisiin palkitsemaan myös hallituksen armeijan riveissä palvelevia sotilaita ja upseereita sekä muissa tehtävissä ansioituneita henkilöitä.
Gallen-Kallelan ensimmäiset kunniamerkkisuunnitelmat jäivät Haapamäen asemapäällikön haltuun, ja Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta lunasti ne vasta vuonna 1933. Ajatus kunniamerkkien perustamisesta oli herännyt kuitenkin myös Suomen hallituksen joukkojen ylipäälliköksi nimitetyn kenraali Gustaf Mannerheimin mielessä. Pitkän sotilasuran Venäjän keisarillisessa armeijassa luonut Mannerheim käsitti palkitsemisen merkityksen. Koska Suomella ei ollut omaa kunniamerkkijärjestelmää, se oli luotava pikaisesti. Valkoiseen armeijaan hiljan liittynyt tunnettu taiteilija oli oikea henkilö tähän tehtävään. Helmikuun 13. päivänä 1918 Gallen-Kallela sai Mannerheimilta määräyksen saapua armeijan silloiseen päämajaan Seinäjoelle. Mannerheim antoi saman tien järjestetyssä tapaamisessa hänelle tehtäväksi ryhtyä pikaisesti luonnostelemaan kunniamerkkejä.
Sotatilan takia valtiollinen palkitseminen kohdistui aluksi ennen muuta sotilaisiin. Suomen senaatti vahvisti 4. maaliskuuta 1918 viisiluokkaisen Vapaudenristin ja kaksi Vapaudenmitalin luokkaa. Ylipäälliköllä oli oikeus päättää sotilaille jaettavista risteistä ja mitaleista, mutta korkeimmasta palkitsemisesta – suurristeistä ja ”divisioonakenraaleja” ylempien henkilöiden palkitsemisesta – päättäisi Suomen hallitus. P. E. Svinhufvudin tultua valtionhoitajaksi Suomessa vakiintui kansainvälinen käytäntö, jonka mukaan valtionpäämies päätti valtiollisten kunniamerkkien antamisesta. Kunniamerkkejä oli oikeus antaa myös ulkomaalaisille ja siviileille.
Kenraali Mannerheimilla oli selvä käsitys siitä, millaiseksi hän halusi Suomen valtiollisen palkitsemisen muodostuvan. Esikuvat olivat peräisin Venäjältä, Ruotsista ja muualta Euroopasta. Ylipäällikkö tunsi erinomaisesti Ranskan, Saksan, Iso-Britannian ja muiden keskeisten eurooppalaisten valtioiden palkitsemisjärjestelmät. Ensimmäisenä kunniamerkkinään hän oli jo vuonna 1895 saanut Itävallan Franz Josefin ritarikunnan ritarimerkin. Keisarilliseen henkivartiokaartiin kuuluneessa Chevalier-kaartissa palvellessaan hän oli perehtynyt kansainvälisen kohteliaisuusdiplomatian mukaisen kunniamerkkivaihdon käytäntöihin.
Mannerheim kommentoi aktiivisesti Gallen-Kallelan esityksiä kunniamerkeiksi. Gallen-Kallela oli syventynyt heraldiikkaan jo nuorena. Hän oli omaksunut 1800-luvun lopulla jugend-tyylin, jonka symboliikka heijastui myös kunniamerkkien suunnittelemiseen. Valkoinen heraldinen ruusu oli ollut esillä jo Gallen-Kallelan ensimmäisessä luonnoksessa, ja se sai tärkeän aseman varhaisimmissa suomalaisissa kunniamerkeissä.
Vapaudenristin keskiötä koristi pitkällisen suunnittelemisen jälkeen valkoinen ruusu. Ristin sakaroita koristivat ohuet hakaristikuviot. Gallen-Kallela oli käyttänyt hakaristikoristelua muun muassa Pariisissa maalaamansa Kalevalaan perustuvan Aino-triptyykkinsä (1891) leveissä kehyksissä. Maaliskuussa 1918 sinisestä hakarististä tuli myös Suomen vasta perustettujen ilmavoimien tunnus. Se koettiin ennen muuta ikivanhaksi kansalliseksi symboliksi, eikä siihen tuolloin sisältynyt mitään poliittista symboliikkaa.
Vapaudenristit oli perustettu sota-ajan palkitsemista varten. Tämän vuoksi valtionhoitajana toiminut Mannerheim päätti lopettaa niiden jakamisen vapaussodan alkamisen ensimmäisenä vuosipäivänä 28. tammikuuta 1919. Koska valtiollista palkitsemista tarvittiin, hän perusti samalla päivämäärällä uuden ritarikunnan, ”ettei kuitenkaan valtiovallalta riistettäisi mahdollisuutta vast’edeskään palkita koti- ja ulkomaan miehiä ja naisia.” Uuden ritarikunnan nimeksi tulisi Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta. Näin Gallen-Kallelan jo helmikuun alussa 1918 esittämä ajatus toteutui vuotta myöhemmin.
Uusien kunniamerkkien saamisella oli jälleen kiire. Ruotsin kuningas Kustaa V oli tammikuussa 1919 kutsunut valtionhoitaja Mannerheimin viralliselle vierailulle Ruotsiin. Mannerheim esitti toiveen vierailla samalla myös Kööpenhaminassa, mikä onnistuikin. Vierailun aikana oli tarkoitus vaihtaa laajasti kunniamerkkejä. Suomelle vaihto oli lajissaan ensimmäinen. Valtiovierailuja varten tarvittaisiin kolme kappaletta valtion korkeinta kunniamerkkiä ketjuineen sekä suuri määrä muita vierailuprotokollan mukaisesti vaihdettavia kunniamerkkejä. Ruotsin Helsingin lähettiläs C. G. Westman ohjeistikin kotimaataan, ettei vierailun yhteydessä tulisi säästää kunniamerkkejä ja ”muita koreuksia”, joita uusi valtio kovasti arvosti.
Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan perustaminen toteutettiin nopeasti. Siitä tuli viisiluokkainen ritarikunta, jossa erikoisluokkana oli lähinnä ulkomaisille valtionpäämiehille annettava suurristi ketjuineen. Kunniamerkkiä tuli kantaa tummansinisessä läikehtivässä nauhassa. Suurristin ketjussa käytettiin tunnuksina yhdeksää heraldista ruusua, jotka oli kiinnitetty toisiinsa Gallen-Kallelan suosimilla hakaristeillä. Ritarikunnan ensimmäiset kunniamerkit valmistuivat Mannerheimin helmikuussa 1919 Ruotsiin ja Tanskaan tekemää vierailua varten. Kaikille palkittaville niitä ei vielä riittänyt, vaan monille ne toimitettiin jälkikäteen. Suomessa ritarikunnan asema vakiintui vasta vierailujen jälkeen.
Jussi Nuorteva
