Ratsuväen kenraali, vapaaherra G. Mannerheim (1867–1951) toimi Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurmestarina vuonna 1919 kahden kuukauden ajan. Hänen kohdallaan ei kuitenkaan voi rajoittua kuvaamaan ainoastaan tätä hänen valtionhoitajakauteensa ajoittuvaa suurmestarikautta, sillä hänen merkityksensä Suomen kunniamerkkijärjestelmälle myös tämän kauden ulkopuolella oli ratkaiseva.
Suomen eduskunnan hyväksyessä Suomen itsenäisyysjulistuksen 6. joulukuuta 1917, Mannerheim oli vielä Venäjällä. Siellä hänelle oli ilmoitettu, että hänet oli siirretty reserviin „koska ette sopeudu uusiin oloihin“. Mannerheim palasi itsenäistyneeseen kotimaahansa myöhemmin joulukuussa 1917. Suomella ei ollut omaa armeijaa ja vain harvoilla upseereilla oli tuoretta sotakokemusta. Tammikuun puolessavälissä 1918 hallitus pyysi hänet sotilaskomitean puheenjohtajaksi, jonka avulla hallitus halusi rakentaa itsenäisen Suomen armeijan.
Tammikuun 28. päivänä puhkesi vapaussota, valkoisten ryhtyessä riisumaan venäläisiä aseista Pohjanmaalla. Samaan aikaan punainen Kansanvaltuuskunta otti vallan Helsingissä, pyrkimyksenään vallankumous Suomessa ja proletariaatin diktatuuri. Vain kaksi päivää ennen sodan syttymistä kenraali Mannerheim oli nimitetty hallituksen joukkojen ylipäälliköksi. Venäläisten joukkojen karkottamiseen tähdännyt vapaussota muuttui täten myös katkeraksi sisällissodaksi, joka päättyi 16. toukokuuta 1918.
Suomen ensimmäinen ritarikunta – Vapaudenristin ritarikunta
Kenraali Mannerheim tunsi hyvin kunniamerkkijärjestelmän palveltuaan 30 vuotta Venäjän keisarillisessa ratsuväessä. Hän myös ymmärsi kunniamerkkien merkityksen palkittaville. Sotatilan vuoksi tarvittiin nopeasti sotilaallisista ansioista annettava kunniamerkki. Mannerheim kutsui taiteilija Akseli Gallen-Kallelan päämajaan helmikuussa 1918 antaen hänelle tehtäväksi suunnitella kunniamerkki. Hän itse osallistui sen suunnitteluun sekä jakoperusteiden määrittämiseen. Vapaudenristin muodoksi valittiin yrjönristi, jota koristaa tuhansia vuosia vanha auringon, elämän ja vapauden symboli, hakaristi. Suomen senaatti vahvisti viisiluokkaisen Vapaudenristin ja kaksi Vapaudenmitalin luokkaa jo 4. maaliskuuta 1918.
Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta
Joulukuussa 1918 Suomen eduskunta valitsi Mannerheimin valtionhoitajaksi. Vapaussodan alkamisen vuosipäivänä 28. tammikuuta 1919 Mannerheim päätti valtionpäämiehen ominaisuudessa lopettaa sota-ajan palkitsemista varten perustetun Vapaudenristin antamisen, jolla oli palkittu yhteensä 28 317 henkilöä. Samana päivänä hän perusti Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan, ”ettei kuitenkaan valtiovallalta riistettäisi mahdollisuutta vast’edeskään palkita koti- ja ulkomaan miehiä ja naisia”. Eräs suvereenin valtion tunnusmerkeistä on sen päämiehen oikeus palkita niin omia kansalaisia kuin muiden valtioiden päämiehiä.
Jo noin vuosi ennen Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan perustamista Gallen-Kallela oli luonnostellut savukeaskin kanteen ”Suomen Ruusun Kunniakunnan” kunniamerkin. Tämän ensimmäisen luonnoksen pohjalta hän suunnitteli Mannerheimin pyynnöstä Suomen Valkoisen Ruusun kunniamerkin, jonka perustan muodosti vapaudenrististä tuttu valkoinen yrjönristi. Vaikka Mannerheim vaikutti myös Suomen Valkoisen Ruusun ulkonäköön, oli ajatus valkoisesta heraldisesta ruususta Gallen-Kallelan oma.
Kunniamerkkien valmistuksesta vastasi vuodesta 1919 kultasepänliike V. Lindman, jossa oli osakkaana Pietarista muuttanut kultaseppä Alexander Tillander. Hän lunasti toiminnan omiin nimiinsä vuonna 1921 ja kultasepänliikkeen nimi muuttui muotoon A. Tillander.
Toukokuun 16. päivänä 1919 Mannerheim vahvisti Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan ohjesäännön. Kunniamerkistä tuli viisiluokkainen, erikoisluokkana lähinnä ulkomaalaisille valtionpäämiehille annettava suurristi ketjuineen. Ohjesäännön mukaan ritarikunnan suurmestarilla, eli Suomen valtakunnan päämiehellä, on oikeus kantaa suurristiä ketjuineen. Tämä käytäntö on yhäkin voimassa. Mannerheim itse sai vastaanottaa suurristin ketjuineen valtioneuvoston päätöksellä kolme päivää ennen kuin hän olisi joka tapauksessa saanut sen suurmestarin ominaisuudessa. Tällä tavalla valtioneuvosto halusi kiittää häntä hänen ”suurista ansioistaan Suomen itsenäisyyden tunnustetuksi saamisessa”.
Ritarikunnan ja kunniamerkki-instituution ottaminen osaksi suomalaista palkitsemisjärjestelmää ei ollut itsestään selvää. Niin poliittinen vasemmisto kuin myös monet Maalaisliiton johtohenkilöt suhtautuivat siihen epäillen. Kolmannessa käsittelyssä kesäkuussa 1919 eduskunta hyväksyi kunniamerkkien antamisen sallivan hallitusmuodon maininnalla ”Älköön tasavallassa annettako aatelisarvoja älköönkä muita perinnöllisiä arvoja.”
Ensimmäiset suomalaisille annetut kunniamerkit
Samana päivänä, kun valtionhoitaja Mannerheim vahvisti ritarikunnan ohjesäännön, antoi hän ensimmäiset kunniamerkit. Hän nimitti kuusi suurristin komentajaa, I luokan komentajia 11 ja II luokan komentajia 43. Ansiomerkkejä annettiin kaikkiaan 18. Hän jakoi valtionhoitajakaudellaan Suomen kansalaisille kaikkiaan yhdeksän suurristiä. Alempien kunniamerkkien saajat edustivat laajasti suomalaista yhteiskuntaa mm. liikennetarkastajasta kansakoulunopettajaan, maanviljelijästä torppariin sekä posteljooneista kansanedustajaan.
Ensimmäiset valtiovierailut
Ruotsin kuningas Kustaa V kutsui valtionhoitaja Mannerheimin itsenäisen Suomen ensimmäiselle valtiovierailulle Ruotsiin, josta hän jatkoi valtiovierailulle kuningas Kristian X luo Tanskaan. Ensimmäiset ulkomaan päämiehelle annettavat Suomen Valkoisen Ruusun suurristit ketjuineen valmistuivat juuri ajoissa ennen matkaa, kuten myös osa muista vierailuilla annettavista kunniamerkeistä – loput toimitettiin saajilleen jälkikäteen.
Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan ensimmäinen hallitus
Valtionhoitaja Mannerheim nimitti ritarikunnan ensimmäisen hallituksen valmistelemaan kunniamerkkiesityksiä ja hoitamaan ritarikunnan hallintoa vasta 27. kesäkuuta 1919, eli sen jälkeen, kun kunniamerkkien antamisen mahdollistava hallitusmuoto oli hyväksytty eduskunnassa. Ensimmäiseksi kansleriksi hän nimitti Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtajan Otto Stenrothin, joka oli toiminut Suomen ensimmäisenä ulkoasiainministerinä marraskuuhun 1918. Hän toimi kanslerina 20 vuotta. Varakansleriksi Mannerheim nimitti lankonsa reservinmajuri Michaël Gripenbergin, sihteereiksi valtioneuvoston kanslistin varatuomari Eero Koskimiehen ja kornetti vapaaherra Georg Standertskjöldin. Rahastonhoitajaksi nimitettiin toimistonjohtaja Georg Leinberg. Ensimmäisen kerran hallitus kokoontui lokakuussa 1919. Hallitus sai käyttöönsä kansliahuoneen Valtioneuvoston linnasta.
Ritarikunnan perustajana ja ensimmäisenä suurmestarina, sekä aktiivisesti yhteiskuntaelämään sen eri saroilla osallistuvana, Mannerheimilla oli jatkossakin aina erikoisasema suhteessa ritarikuntien hallitukseen ja tuleviin suurmestareihin. Hän teki eri tehtävistään käsin kunniamerkkiesityksiä ritarikuntien hallitukselle, kanslerille ja joskus suoraan suurmestarille.
