Kyösti Kallio
1937–1940
Kyösti Kallion (1873–1940) toimintaa leimasi kaikessa maltti ja sovinnollisuus. Jo vuodesta 1918 lähtien Kallio oli kannustanut rakentamaan Suomea, jossa ei olisi punaisia ja valkoisia, vaan ainoastaan isänmaataan rakastavia suomalaisia.
Tasavallan presidenttinä hän pidättäytyi henkilökohtaisesta vallankäytöstä ja omaksui parlamentaarisen roolin. Kun Mannerheim uhkasi kesällä 1939 erota Puolustusneuvoston johdosta johtuen riittämättömästä panostuksesta puolustukseen, Kallio esti sen väliintulollaan ja arvovallallaan. Talvisodassa Kalliosta tuli sekä kotimaassa että ulkomailla kansan eheyden ja puolustustahdon henkilöitymä. Sodan lähetessä loppuaan hän korostikin kansan yksimielisyyden olevan hänen oma päätyönsä puolustustaistelussa.
Itsenäisyyssenaatin jäsenenä Kyösti Kallio oli palkittu I luokan Vapaudenristillä 1918. Itsenäisyyden alkuaikoina hän oli kuitenkin ollut periaatteellisesti kunniamerkkilaitosta vastaan. Hänen mielestään kunniamerkkejä olisi voinut antaa ainoastaan ulkomaalaisille henkilöille ja valtionhoitajalle. Monien valtiollisten tehtäviensä myötä hänen vastustuksensa vähitellen laimeni.
Suurmestari Kallio antoi kunniamerkkejä kautensa kahtena talvisotaa edeltävänä vuotena noin 700 vuodessa. Annettujen kunniamerkkien luokat noudattivat pyramidimallia, jossa korkeimpia luokkia annettiin vähiten. Kallio antoi Suomen Valkoisen Ruusun suurristin yhteensä yhdeksälle Suomen kansalaiselle, viidelle heistä ennen talvisotaa. Eräs heistä oli Amos Andersson, joka palkittiin 60-vuotispäivänään 1938 ansioistaan mm. Hufvudstadsbladetin päätoimittajana, sivistystyöntekijänä ja tunnettuna lahjoittajana. Neljä muuta suurristiä annettiin talvisodan jälkeen välirauhan aikana.
Ulkomaalaisille annetut
Ainoa suurmestari Kallion isännöimä valtiovierailu oli Viron valtionvanhimman Konstantin Pätsin vierailu 1937. Tässä yhteydessä Kallio antoi ketjun Pätsin 1922 vastaanottamaan suurristiin. Lisäksi suurmestari Kallio antoi kolme suurristiä ketjuineen. Ensimmäistä kertaa kunniamerkkisuhteet ylittivät Atlantin 1937, kun Brasilian liittotasavallan presidentti Getúlio Vargas sai vastaanottaa kunniamerkin suopeasta suhtautumisestaan Suomea kohtaan. Suomen ja Brasilian väliset kauppasuhteet olivat kehittyneet hänen kaudellaan ja hän oli avannut Brasilian lähetystön Helsinkiin. Vastavuoroisesti Kallio sai vastaanottaa Brasilian Etelän Ristin ritarikunnan suurristin. Välirauhan aikana suurristin ketjuineen saivat vastaanottaa Uruguayn ja Argentiinan tasavallan presidentit, jotka olivat osoittaneet tukeaan Suomelle.
Ritarikuntien hallitus
Ritarikunnan kanslerina vuodesta 1919 toiminut Otto Stenroth anoi vapautusta tehtävästä korkean ikänsä vuoksi 1938. Hänen seuraajakseen suurmestari Kallio nimitti varakanslerina toimineen Oskari Mantereen. Uudeksi varakansleriksi tuli pääministeri A. K. Cajander.
Vuonna 1939 Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan perustamisesta tuli kuluneeksi 20 vuotta. Ritarikunnan hallitus kävi päivän kunniaksi tervehdyskäynnillä perustajansa, sotamarsalkka Mannerheimin luona. Seuraavana päivänä Otto Stenrothille ojennettiin suurristi jalokivien kera hänen pitkäaikaisesta työstään ritarikunnan kanslerina.
Kahdenkymmenen rauhan vuoden aikana Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta oli vakiinnuttanut asemansa isänmaan palveluksessa ansioituneiden kansalaisten palkitsemisessa. Näinä vuosina kaikkiaan lähes 10 000 suomalaista oli saanut ritarikunnan kunniamerkin.
Uudistuksia
Kunniamerkkien vuonna 1936 annetut jakamissäännöt päivitettiin ja kesäkuussa 1940 annettiin Määräykset Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kunniamerkkien antamisesta. Niissä tarkennettiin mm. korkeimpia kunniamerkkejä vastaavat virka-arvot. Lisäksi suurmestari vahvisti vapaaherra Wreden jo ennen talvisotaa valmistelemat päivitetyt säännöt kunniamerkkien kantamisesta.
Talvisota
Talvisota syttyi 30. marraskuuta 1939, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Sota kesti 105 päivää päättyen 13. marraskuuta 1940. Sota-aika löi leimansa myös kunniamerkeillä palkitsemiseen. Vapaudenristin, jolla voitiin palkita ainoastaan sota-ajan ansioista, antaminen oli keskeytetty tammikuussa 1919. Kahtena rauhan vuosikymmenenä kunniamerkkiä ei oltu tarvittu, mutta nyt, 8. joulukuuta 1939 ylipäällikkö Mannerheimin esityksestä tasavallan presidentti Kallio vahvisti asetuksen sen ottamisesta uudelleen käyttöön. Ritarikunnan suurmestari oli ylipäällikkö Mannerheim. Talvisodan aikana ja sen jälkeen Vapaudenristin kunniamerkkejä annettiin sekä asevoimissa palvelleille että muille sotatoimiin osallistuneille. Tästä syystä sota-ansioista annettavaa Suomen Valkoista Ruusua miekkojen kera annettiin talvisodan aikana vain neljä kertaa. Talvisodan aikana annetut Vapaudenristit onnistuttiin usein toimittamaan saajille vasta sodan päätyttyä.
Vuonna 1939 suurmestari antoi vajaat 600 Suomen Valkoisen Ruusun kunniamerkkiä. Itsenäisyyspäivänä 1939 kunniamerkkejä ei sotatilan takia jaettu lainkaan, vaan ne annettiin vasta seuraavana itsenäisyyspäivänä. Tästä huolimatta vuonna 1940 annettujen Suomen Valkoisen Ruusun kunniamerkkien kokonaismäärä oli vain hieman yli 500. Kunniamerkkien perustelut olivat pitkälti samoja kuin rauhan aikana, liittyen virka- ja muihin ansioihin. Rauhan ajasta poikkeavan ryhmän muodostivat Suomen taistelua taloudellisesti tukeneet yksityiset suurlahjoittajat. Ansioituneita naisia palkittiin yhäkin pääasiassa ansiomerkein ja mitalein, mutta käytäntöä ruvettiin vähitellen muuttamaan. Vuoden 1940 jaossa naisille annettiin ensimmäisen kerran ritarimerkkejä, yhteensä 11 palkittavalle.
Ansioituneita ulkomaalaisia, jotka olivat toimineet Suomen hyväksi talvisodan aikana, palkittiin pääasiallisesti Vapaudenristeillä ja Vapaudenmitaleilla. Ulkomaalaisten palkitsemista Suomen Valkoisen Ruusun kunniamerkeillä ei oltu ehditty valmistella sodan aikana ja niitä annettiin vain vähäisiä määriä. Päätökset niiden antamisesta tehtiin suurempina kokonaisuuksina kerrallaan vasta loppuvuodesta 1940 ja alkuvuodesta 1941. Kunniamerkkejä ei annettu pelkästään toteutuneista ansioista. Tärkeä tavoite oli, että kunniamerkin saaja toimisi Suomen hyväksi myös jatkossa. Ulkomaalaisille annettiin kaikkiaan 450 Suomen Valkoisen Ruusun kunniamerkkiä vuonna 1940, enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Suurin osa oli I luokan ritarimerkkejä, mutta jopa 35 ulkomaalaista sai suurristin. Ruotsalaisten apu Suomelle oli merkittävä sodan aikana ja siksi myös palkittujen ruotsalaisten osuus oli huomattava.
Raskas sota-aika mursi suurmestari Kallion terveyden. Marraskuun lopussa 1940 hän pyysi eron tasavallan presidentin tehtävästä ja joulukuun alussa, eduskunnan valittua virkaan Risto Rytin, hän päätti lähteä kotiseudulleen Nivalaan lepäämään. Liikuttavat lähtöjuhlallisuudet 19. joulukuuta Helsingin rautatieasemalla olivat kuitenkin liikaa hänen sydämelleen. Hän kuoli adjutanttinsa käsivarsille, kunniakomppanian soittaessa Porilaisten marssia. Suomen kansan silmissä talvisota sai hänessä vielä yhden uhrin lisää, jossa henkilöityi sota-ajan vahvistama kansan yhtenäisyys.