Suomen marsalkka, vapaaherra G. Mannerheim (1867–1951) valittiin poikkeuslailla tasavallan presidentiksi jatkosodan aikana elokuussa 1944, tehtävänään johtaa Suomi rauhaan. Hänestä tuli siten jo toisen kerran Suomen valtionpäämies ja ritarikuntien suurmestari.
Lyhyen aikaa valta oli keskitettynä Mannerheimin käsiin hänen ollessaan yhtäaikaa sekä tasavallan presidentti että sodanaikainen ylipäällikkö. Jatkosota päättyi 19. syyskuuta 1944 Moskovan välirauhaan. Aselepoehtojen mukaan Suomi joutui karkottamaan saksalaiset joukot Suomesta, minkä johdosta käytiin Lapin sota 15. syyskuuta 1944 – 27. huhtikuuta 1945. Lopullinen rauha solmittiin Pariisissa helmikuussa 1947. Kansan ja armeijan luottamus Mannerheimiin sekä hänen nauttimansa arvovalta ja kunnioitus ulkovaltojen taholta – Neuvostoliitto mukaanlukien – olivat keskeisessä roolissa hänen johtaessaan Suomea kohti rauhaa. Mannerheimia ei myöskään syytetty sotasyyllisyydestä.
Sota-aikana Mannerheimin asema Suomen palkitsemisjärjestelmässä oli keskeinen, sillä Vapaudenristin ritarikunnan suurmestarina hän päätti sota-ajan ansioista annettavien kunniamerkkien antamisesta. Sen lisäksi, että hän oli perustanut kaksi kolmesta ritarikunnasta, oli hän ensimmäinen tasavallan presidentti, joka toimi yhtäaikaa kaikkien kolmen ritarikunnan suurmestarina. Hän saattoikin tarvittaessa päättää kunniamerkkien antamisesta harkintansa mukaan tai antaa esitetyn kunniamerkin sijaan toisen ritarikunnan kunniamerkin ilman erillisiä esityksiä.
Kunniamerkeillä palkitut suomalaiset
Vuonna 1944 suurmestari Mannerheim antoi noin 800 kunniamerkkiä, mutta vuonna 1945 ainoastaan 100. Silloin itsenäisyyspäivän kunniamerkkijako peruuntui hänen ollessaan Portugalissa hoitamassa terveyttään ja kunniamerkit annettiin vasta itsenäisyyspäivänä 1946. Tällöin suurmestari Mannerheim antoikin yhteensä noin 1600 kunniamerkkiä, suurimman siihen asti annetun määrän. Näissä luvuissa ei ole mukana Vapaudenristin ritarikunnan kunniamerkkejä.
Sotien aikana ylipäällikkö Mannerheim oli palkinnut kenraalikuntaansa Vapaudenristeillä. Niitä kenraaleita, joille ei katsottu voitavan antaa Vapaudenristin korkeimpia luokkia, hän alkoi suurmestarina palkita Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan korkeimmilla kunniamerkeillä miekkoineen. Vuonna 1945 hän antoi kaksi Suomen Valkoisen Ruusun suurristiä miekkoineen, kenraaliluutnantit Edvard Hanellille ja Hjalmar Siilasvuolle. Kolmannen koskaan annetun sai kenraali Airo 1982. Suomen Leijonan suurristejä miekkoineen suurmestari Mannerheim antoi yhteensä neljä. Niillä palkittiin kenraalit Leonard Grandell, Voldemar Hägglund ja Hugo Österman sekä lääkintäkenraalimajuri Eino Suolahti.
Suomen Valkoisen Ruusun suurristejä Mannerheim antoi ainoastaan neljä, mm. ministeri Henrik Ramsaylle 1944. Suomen Leijonan suurristejä hän antoi yhteensä yhdeksän. Mannerheim antoi yhteensä kahdeksan Pro Finlandia -mitalia, joista yksi annettiin suomalaiselle, näyttelijätär Staava Haavelinnalle. Presidenttikautensa lopulla Mannerheim kiitti kunniamerkeillä sekä presidentinlinnan henkilökuntaan kuuluvia että henkilökohtaisessa palveluksessaan olevia.
Ulkomaalaisille annetut
Suurmestari Mannerheim ei antanut yhtään Suomen Valkoisen Ruusun suurristiä ketjuineen. Suomalaisilla kunniamerkeillä palkitut ulkomaalaiset olivat pitkälti ruotsalaisia, jotka olivat auttaneet Suomea eri tavoin sodan aikana.
Ritarikuntien hallitus
Marraskuussa 1944 lakkautetun suojeluskuntajärjestön viimeinen komentaja Malmberg pyysi eroa ritarikuntien hallituksesta tammikuussa 1944. Suurmestari Mannerheim nimitti hänen tilalleen puolustusministerinä toimineen kenraaliluutnantti Väinö Valveen. Marraskuussa 1945 hänestä tuli Vapaudenristin ritarikunnan kansleri.
Uudistuksia
Elokuussa 1944 suurmestari Mannerheim vahvisti nykyisinkin voimassa olevan Vapaudenristin ritarikunnan ohjesäännön. Ritarikunnan juhlapäiväksi tuli Puolustusvoimain lippujuhlapäivä 4. kesäkuuta, jota vietettiin Mannerheimin syntymäpäivänä. Syyskuussa 1945 Mannerheim vahvisti määräykset Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan kunniamerkkien antamisesta. Niiden uusiminen oli tarpeellista, koska edelliset määräykset olivat vuodelta 1940 eikä niissä ollut mainintaa Suomen Leijonan ritarikunnasta. Kunniamerkkiluokkia ei uusissa määräyksissä enää rinnastettu sotilas- ja siviiliarvoihin, vaan niitä todettiin annettavan ”vahvistettujen sääntöjen, vakiintuneen tavan ja kansainvälisen käytännön mukaisesti”. Aiempien määräysten mukaan suurmestarille esiteltiin ainoastaan hallituksen puoltamat kunniamerkkiesitykset, mutta nyt tuli esitellä kaikki. Uusien määräysten mukaan kunniamerkkejä sai antaa tarpeen vaatiessa paitsi itsenäisyyspäivänä, myös juhannuksena. Suurmestarin aloitteesta naiset kantavat saamaansa komentajamerkkiä nauharuusukkeessa, eivätkä miesten lailla kaulassa.
Humanitäärinen työ oli aina ollut lähellä Mannerheimin sydäntä. Hän oli perustanut sisarensa vapaaherratar Sophie Mannerheimin kanssa Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliiton vuonna 1920. Vuodesta 1922 hän oli toiminut Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajana. On täysin poikkeuksellista, että sotaa käyvän armeijan ylipäällikkö on myös Punaisen Ristin puheenjohtaja. Kuitenkin juuri tästä syystä hän pystyi johtamaan hyvin tehokkaasti Punaisen Ristin toimintaa, sillä ylipäällikkönä hän tiesi parhaiten, missä ja millaista apua kulloinkin tarvitaan.
Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää ja luonnollista, että hän perusti vuonna 1945 asetuksella Pro Benignitate Humana -mitalin (Mitalin inhimillisestä auliudesta). Sitä voidaan antaa sekä suomalaisille että ulkomaalaisille henkilöille ihmisrakkauden palveluksessa suoritetusta menestyksellisestä ja epäitsekkäästä toiminnasta. Vuoden 1948 loppuun mennessä sitä oli annettu kaikkiaan 4500 henkilölle, joista 4200 oli ruotsalaisia. Lisäksi n. 800 suomalaista palkittiiin mitalilla. Mitalia ei ole lakkautettu, mutta sota-ajan jälkeen on annettu ainoastaan yksittäisiä mitaleita.
Kunniamerkkien käyttö ja niihin suhtautuminen muuttuivat sotien myötä. Vapaudenristin, Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan lisäksi annettiin myös talvi- ja jatkosodan muistomitalia sekä eri joukko-osastojen ja taistelupaikkojen muistomitaleita ja -ristejä. Kunniamerkeistä oli tullut yhteiskunnassa laajasti arvostettuja ja niiden kantamisesta juhlatilaisuuksissa tuli tapa, joka on jatkunut nykypäivään asti. Kunniamerkit kertovat aina omaa tarinaansa niiden kantajasta ja hänen henkilökohtaisesta panoksestaan isänmaan hyväksi. Sotavuosina ansaituista kunniamerkeistä tuli osa jokaisen sotaveteraanin omaa elämäntarinaa, ja yhdessä nämä kunniamerkit kuvastavat itsenäisen Suomen raskaiden vuosien historiaa.
Mannerheim-museossa Helsingissä esillä oleva Suomen marsalkka, vapaaherra G. Mannerheimille annettujen kunniamerkkien kokoelma on täysin ainutlaatuinen, myös kansainvälisen mittapuun mukaan. Vaikka hän olisikin halutessaan käytännössä voinut antaa kunniamerkkejä itselleen, ei hän tehnyt niin kertaakaan. Lukuisten ulkomaisten kunniamerkkien lisäksi hänelle annettiin korkeimmat suomalaiset kunniamerkit: Vapaudenristin suurristi miekkoineen ja jalokivineen, Suomen Valkoisen Ruusun suurristi ketjuineen, miekkoineen ja jalokivineen sekä Suomen Leijonan suurristi miekkoineen. Lisäksi hän sai 1. ja 2. luokan Mannerheim-ristit. Hän sai myös ainoan koskaan annetun 1. luokan Vapaudenmitalin ruusukenauhassa.
