Toisen maailmansodan jälkeisessä valtiollisessa palkitsemisessa näkyi ennen muuta pyrkimys tukea yhteiskunnan uudistamista, sisäistä eheyttämistä ja taloudellista nousua. Kansainvälisessä toiminnassa päähuomio oli diplomaattisten yhteyksien uudelleenrakentamisessa ja Suomen aseman vakiinnuttamisessa. Suomi jakoi pohjoismaiset arvot ja halusi profiloitua osaksi Skandinaviaa, vaikka maiden sota-ajan kohtalot olivatkin olleet hyvin erilaisia. Hyvät suhteet Neuvostoliittoon nähtiin myös välttämättömäksi – Suomi pyrki sillanrakentajaksi idän ja lännen välillä.
Pohjoismaisessa palkitsemisessa erityisen aseman sai sodan aikana Suomen hyväksi tehdystä työstä annettava Muistomitali inhimillisestä auliudesta – Pro Benignitate Humana. Tasavallan presidentti Gustaf Mannerheim allekirjoitti sen antamista koskeneen asetuksen pian sodan päätyttyä, kesäkuun 1. päivänä 1945. Yksiluokkaista mitalia ryhdyttiin jakamaan syksyllä 1946. Enimmät saajat olivat Ruotsin, Tanskan ja Yhdysvaltojen kansalaisia, jotka olivat ottaneet vastaan sotalapsia tai tukeneet muuten Suomea talvi- ja jatkosodan aikana ja sen jälkeen. Vuoden 1948 loppuun mennessä oli jaettu 4500 Pro Benignitate Humana -mitalia, joista peräti 4200 ruotsalaisille. Suomalaisia mitalinsaajia oli noin 800. Pro Benignitate Humana -mitalin jako suomalaisille lopetettiin toistaikseksi 1952, mutta yksittäiset ulkomaalaiset saivat sen vielä seuraavana vuonna. Kunniamerkin jakaminen päättyi tämän jälkeen, mutta virallisesti sitä ei kuitenkaan lakkautettu. Vuonna 1986 tasavallan presidentti Mauno Koivisto myönsi poikkeuksellisesti kuusi Pro Benignitate Humana -mitalia ja yhden vielä vuonna 1988. Erityisen suurta myönteistä huomiota herättivät Veikko ja Lahja Hurstille annetut mitalit pitkään jatkuneesta humanitaarisesta vapaaehtoistyöstä Helsingissä.
Naisten työ sotaponnistuksissa oli huomioitu jo sodan aikana. Äitienpäivänä 1942 marsalkka Mannerheim oli antanut kollektiivisesti kaikille Suomen äideille Vapaudenristin, jonka ulkoiseksi tunnusmerkiksi sitä koskeva ylipäällikön päiväkäsky Vapaudenristeineen sijoitettiin kaikkiin kirkkoihin. Sodan jälkeisenä aikana kunniamerkeillä haluttiin nostaa esille myös yksittäisiä äitejä, jotka olivat huolehtineet suurperheissä esimerkillisellä tavalla kasvatustehtävästään. Aluksi äitejä palkittiin normaalien kunniamerkkijakojen yhteydessä, mutta pian vakiintui tapa luovuttaa äitienpäivän kunniamerkki – Suomen Valkoisen Ruusun I luokan mitali kultaristein – äitienpäivänä toukokuun alussa. Valtioneuvosto julisti vuonna 1947 Yhdysvalloista 1914 alkunsa saaneen äitienpäivän valtakunnalliseksi liputuspäiväksi ja kunniamerkit jaettiin äideille Väestöliiton järjestämässä erillisessä äitienpäiväjuhlassa. Äitienpäivämitaleita arvostetaan suuresti. Siihen on vaikuttanut myös juhlava valtakunnallinen tilaisuus, jossa tasavallan presidentti useimmiten luovuttaa mitalit henkilökohtaisesti. Nykyisin palkitsemisperusteena ei ole lasten määrä, vaan saajan osallistuminen laajasti ja monipuolisesti kasvatustehtävään ja yhteiskuntavastuun vapaaehtoiseen kantamiseen.
Kunniamerkkien määrä kasvoi vähitellen 1940-luvun jälkipuoliskolla ja 1950-luvun alussa. Vuotuinen määrä nousi ensimmäisen kerran yli tuhannen itsenäisyyspäivänä 1948 ja puoleentoista tuhanteen vuonna 1955. Tärkeä syy kasvuun oli naisten laajempi huomioiminen valtiollisessa palkitsemisessa. Käytännöt olivat tältä osin vielä varsin epäyhtenäisiä. Esimerkiksi Suomen ensimmäinen naisministeri, 38 vuotta kansanedustajana toiminut talousneuvos Miina Sillanpää, sai vain Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan ansiomerkin. Entisen tasavallan presidentin puoliso Ester Ståhlberg sai puolestaan kirjallisista ansioistaan saman ritarikunnan komentajamerkin.
Helsingin olympialaiset 1952 nostivat merkittävästi kansallista itsetuntoa sodan jälkeisinä taloudellisesti ja poliittisesti vaikeina aikoina. Viimeinen erä raskaista sotakorvauksista maksettiin samana vuonna ja Suomi nousi kansainvälisen huomion kohteeksi, kun se sai isännöidäkseen toiset olympialaiset maailmansodan päättymisen jälkeen. Vuonna 1951 perustettiin asetuksella Suomen Olympialainen 1. ja 2. luokan ansioristi ja -mitali. Niitä oli määrä antaa sekä olympialaisten valmistelussa ja toteuttamisessa ansioituneille suomalaisille henkilöille että ulkomaisille arvovieraille. Olympialaisten kunniamerkkien suunnitteleminen ja valmistelutyö osoitettiin ritarikuntien tehtäväksi. Olympialaisten järjestelytoimikunta sai puolestaan tehdä esityksiä palkittavista henkilöistä ritarikunnille. Suomen Olympialaisista ansioristeistä ja mitalista muodostui tärkeä osa kisojen kohteliaisuusdiplomatiaa. Niitä koskeva asetus kumottiin vasta vuonna 2003.
Kansainvälinen kunniamerkkidiplomatia normalisoitui 1950-luvun alussa. Keskeisenä kohteena olivat Pohjoismaat ja läntisen Euroopan valtiot sekä enenevässä määrin myös Etelä-Amerikan valtiot. Aiemmin laaja vaihto Baltian maiden kanssa oli päättynyt, kun ne oli liitetty Neuvostoliittoon. Uutena vaihtokumppanina tuli mukaan Neuvostoliitto. Pientä ironiaa oli siinä, että Tarton rauhanneuvotteluissa Leninin johtaman Neuvosto-Venäjän kanssa 1920 Suomea edustanut J. K. Paasikivi sai syyskuussa 1955 ottaa vastaan Neuvostoliiton korkeimman tunnustuksen, Leninin kunniamerkin. Vastaavasti Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puheenjohtaja, marsalkka Kliment Vorošilov sai Suomen suurlähetystössä Moskovassa järjestetyssä tilaisuudessa ottaa vastaan Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurristin ketjuineen. Ironiaa oli siinäkin, että Gallen-Kallelan vuonna 1919 suunnittelemista ketjuista oli vielä tuolloin käytössä alkuperäinen malli, jossa ketjun heraldiset ruusut oli liitetty toisiinsa hakaristeillä.
