Eduskunnassa 25. heinäkuuta 1919 suoritetussa vaalissa valittiin itsenäisen Suomen ensimmäiseksi tasavallan presidentiksi hallinto-oikeuden presidentti K. J. Ståhlberg (1865–1952). Suomen hallitusmuoto, jonka valtionhoitaja Mannerheim oli vahvistanut 17. heinäkuuta, oli Ståhlbergille tuttu, sillä hän oli ollut valmistelemassa sitä perustuslakikomitean puheenjohtajan ominaisuudessa. Tästä huolimatta nuoren tasavallan ensimmäinen presidentti oli astumassa aivan uudenlaiseen virkaan.
Svinhufvudin puheenjohtajuus itsenäisyyssenaatissa toimi pitkälti mallina tasavallan presidentin viran hoitamiselle. Protokolla puolestaan oli muotoutunut Mannerheimin valtionhoitajakaudella. Ståhlbergin tehtäväksi tulikin hallitusmuodon mukaisen vallanjakojärjestelmän ja parlamentarismin täytäntöönpaneminen. Lisäksi hän loi perustan sille, kuinka ulkopolitiikan hoitamista koskevia säännöksiä tulkittiin.
Suomen Valkoisen Ruusun kunniamerkit viestittivät alusta lähtien nuoren tasavallan valtiollisuutta sekä sen asemaa kansakuntien joukossa. Kansainvälisen kunniamerkkivaihdon lisäksi kunniamerkein palkittiin alusta lähtien myös ansioituneita Suomen kansalaisia. Suurmestari Ståhlberg antoi Suomen Valkoisen Ruusun suurristin yhteensä 12 Suomen kansalaiselle. Heidän joukossaan olivat entinen pääministeri J. K. Paasikivi sekä eduskunnan puhemies Kyösti Kallio. Ritarikunnan perustamisvuonna 1919 yli tuhat Suomen kansalaista palkittiin sen kunniamerkeillä. Palkittujen toimialat heijastivat nuoren valtion rakennustyötä. Tulevina vuosina kunniamerkkejä jaettiin vuosittain alle 500.
Myös kansainvälisissä urheilukilpailuissa menestyminen koettiin tärkeänä Suomen maineen kannalta. Porin rykmentissä palveleva aseseppä Paavo Nurmi palkittiin 1920 Suomen Valkoisen Ruusun I luokan mitalilla ansioitaan Antwerpenin kisoissa. Pariisin olympialaisten jälkeen 1924 hän sai I luokan ritarimerkin.
Ohjesäännön mukaan kunniamerkkejä voidaan antaa miekkojen kera taistelussa osoitetusta urhoollisuudesta. Itsenäisyytemme alkuaikojen epävakautta osoittaa, että vuosina 1920–22 kunniamerkkejä miekkoineen annettiin ansioista Suomen itärajan yli suuntautuneissa heimosotaretkissä ja rajakahakoissa.
Ulkomaalaisille annetut
Suumerstari Ståhlberg isännöi Suomessa ainoastaan yhtä valtionpäämiestä, Viron valtionvanhinta Konstantin Pätsiä, joka sai 1922 Suomen Valkoisen Ruusun suurristin ilman ketjua. Ståhlberg ei tehnyt yhtään virallista valtiovierailua ulkomaille, mutta hän antoi Suomen Valkoisen Ruusun suurristin ketjuineen kolmelle valtionpäämiehelle Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta. Kunniamerkin saivat 1920 Ranskan väistyvä presidentti Raymond Poincaré, uusi presidentti Paul Dechanel sekä Italian kuningas Vittorio Emanuele III.
Ritarikuntien hallitus
Suurmestari Mannerheimin kesäkuussa 1919 nimeämä ritarikuntien ensimmäinen hallitus jatkoi samassa kokoonpanossa. Ensimmäinen muutos tapahtui 1922, kun luutnantti, vapaaherra Standertskjöld siirtyi sihteeristä hallituksen jäseneksi. Tällöin sihteeriksi tuli lähetystösihteeri Woldemar Hackman, joka jatkoi tehtävässään kaikkiaan 50 vuotta, aina vuoteen 1972 asti.
Kansleri Stenroth oli saanut suurmestari Mannerheimilta 1919 Suomen Valkoisen Ruusun I luokan komentajamerkin. Ståhlberg korotti komentajamerkin suurristiksi 1920. Siitä lähtien ritarikuntien kansleri on aina palkittu suurristillä.
Ensimmäinen ohjesääntö
Ritarikuntien hallituksen ensimmäinen tärkeä tehtävä oli laatia ohjesääntö kunniamerkkien jakoperusteiksi. Se vahvistettiin huhtikuussa 1920. Säännöissä määriteltiin mm. minimi palvelusaika kunniamerkin saamiseksi (2 vuotta) sekä karenssiaika edellisen kunniamerkin saamisesta, joka oli rauhan aikana kolme vuotta. Lisäksi todettiin, että kunniamerkkejä voitiin antaa myös virka-asemasta riippumatta ”erikoisten ansioiden perusteella”. Ulkomaalaisten kohdalla oli mahdollisuuksien mukaan noudatettava Suomen kansalaisia koskevia sääntöjä, kuitenkin siten, että ulkomaalaiset voivat saada yhtä luokkaa ylemmän kunniamerkin.
Keväällä 1919 valtionhoitaja ja ylipäällikkö G. Mannerheim oli vahvistanut määräyksen kunniamerkkien käyttämisestä sotilaspuvussa. Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan hallituksen tärkeä tehtävä oli antaa yleiset ohjeet kunniamerkkien kantamisesta. Ritarikunnan juhlapäivänä 16. toukokuuta 1921 julkaistiinkin ensimmäiset ”Kunniamerkkisäännöt ritarikunnan suomalaisia komentajia ja ritareja varten”.
Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan ohjesääntö ei estänyt naisten palkitsemista kaikilla kunniamerkkiluokilla, toisin kuin monissa muissa maissa. Itsenäisyyden kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä naisia palkittiin kuitenkin käytännössä joko ritarikunnan mitalilla tai hopeisella ansiomerkillä, joka oli vuodesta 1921 alkaen varattu yksinomaan erittäin ansioituneiden naisten palkitsemiseen. Esimerkiksi vuonna 1920 palkittiin taiteilija Helene Schjerfbeck, 1921 kirjailija Maila Talvio ja 1922 laulajatar Aino Ackté-Jalander. Vuosina 1920–1939 ansiomerkillä palkittujen määrä vaihteli vuosittain kahdesta kahteenkymmeneenseitsemään.
Kunniamerkkien antamiseen liittyvät menettelytavat hakivat muotoaan ensimmäisinä vuosikymmeninä. Vuosina 1920–27 kunniamerkkejä jaettiin pääasiallisesti uudenvuoden päivänä. Lisäksi niitä annettiin pienissä erissä pitkin vuotta. Toukokuun 16. päivä, joka oli ritarikunnan ohjesäännön vahvistamisen vuosipäivä sekä valkoisen armeijan voitonparaatin päivä, oli ritarikunnan juhlapäivä aina vuoteen 1944 asti, jolloin juhlapäiväksi tuli itsenäisyyspäivä 6. joulukuuta.
