Vapaudenristin ritarikunta juhli ritarikuntansa kunniamerkkien 100-vuotista taivaltaan Säätytalolla 5. maaliskuuta 2018. Ritarikunnan suurmestari, tasavallan presidentti Sauli Niinistö kunnioitti juhlivaa ritarikuntaa läsnäolollaan.

Marsalkan hopeatorvet Kaartin soittokunnan soittamana aloitti juhlan

Suurmestarin tervehdyssanojen ohella puheen pitivät Vapaudenristin silloinen kansleri, puolustusvoimain komentajana 1994-2001 toiminut kenraali Gustav Hägglund sekä Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikuntien kansleri, pääjohtaja Jussi Nuorteva. Alla on viimeksi mainitun juhlapuhe tilaisuudesta.

Kunnioitettu tasavallan presidentti ja ritarikuntien suurmestari, Vapaudenristin ritarikunnan arvoisa kansleri, hyvät kutsuvieraat!

Högtärade republikens president och stormästare, ärade kansler, bästa inbjudna gäster!

Puolustusvoimien lippujuhlapäivänä vuonna 2001 median huomiota kiinnitti kaksi Vapaudenristin 1. luokan kunniamerkkiä, jotka jaettiin rintatähden kera. Toisen niistä sai pitkän uran ulkoasiainhallinnossa, Yhdistyneissä Kansakunnissa ja Elinkeinoelämän valtuuskunnassa tehnyt ministeri Max Jakobson, toisen saaja oli entinen pääministeri Kalevi Sorsa. Vapaudenristin ritarikunta oli päättänyt laajentaa kunniamerkkiensä jakoperusteita sotilasansioista ja vapaaehtoisesta maanpuolustustyöstä kansainvälistä ja kansallista vakautta edistävään turvallisuuspolitiikkaan. Molemmat korkean kunniamerkin saajat olivat tuolla saralla saavuttaneet merkittäviä ansioita.

Kalevi Sorsa oli pitkään kieltäytynyt ottamasta vastaan hänelle esitettyä valtioneuvoksen arvonimeä ja työväenliikkeen perinteeseen vedoten myös valtiollisia kunniamerkkejä. Vuonna 1985 hän oli kuitenkin suostunut ottamaan vastaan tasavallan presidentti Mauno Koiviston hänelle antaman Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurristin ja kolme vuotta ennen kuolemaansa siis myös Vapaudenristin ritarikunnan korkean kunniamerkin. Kalevi Sorsan päätöksellä oli tärkeä symbolinen merkitys, siksi siihen kiinnitettiin huomiota. Mutta mitä se sitten kertoi suomalaisen yhteiskunnan ja Suomen valtiollisen palkitsemisjärjestelmän muutoksesta? Mikä sai Kalevi Sorsan pyörtämään aikaisemman kantansa?

Kalevi Sorsa, en av socialdemokraternas ledande politiker, hade under en längre tid vägrat att ta emot den till honom föreslagna hederstiteln statsråd, och med hänvisning till arbetarrörelsens traditioner även statliga utmärkelsetecken. År 1985 hade han trots allt gått med på att ta emot storkorset av Finlands Vita Ros orden och tre år före sin död alltså också Frihetskorsets ordens höga utmärkelsetecken. Vad fick Kalevi Sorsa att frångå sin tidigare inställning?

Vapaudenristi ja Vapaudenmitali oli perustettu kevättalvella 1918 hallituksen joukkojen komentajan, kenraali Gustaf Mannerheimin ehdotuksesta. Suomi kävi silloin katkeraksi sisällissodaksi muuttunutta vapaussotaa ja Mannerheim katsoi, että Suomella tuli muiden suvereenien valtioiden tapaan olla vakiintunut menettely, jolla voitaisiin palkita niitä Suomen ja ulkomaiden kansalaisia, jotka olivat erityisellä tavalla ansioituneet käynnissä olevassa sodassa. Taiteilija Akseli Gallen-Kallela sai tehtäväkseen suunnitella kunniamerkit, joiden heraldisen asun Mannerheim sitten hyväksyi.

Kunniamerkkien käyttöönotto eteni tämän jälkeen ripeästi. Vaasassa toiminut Suomen senaatti antoi 4. maaliskuuta1918 päätöksen Vapaudenmitalien ja Vapaudenristin ritarimerkkien antamisesta sekä sotilasansioista että kansalaisansioista. Senaatin päätöksessä todettiin, että ”kaikki vapaudenristin kunniamerkit antaa Suomen Hallitus”. Ylipäälliköllä oli kuitenkin sodan aikana oikeus antaa Vapaudenmitaleita ja -ristejä sotilasansioista kaikkein ylimpiä kunniamerkkejä lukuun ottamatta. Ylipäälliköllä oli oikeus tehdä esityksiä myös siviilihenkilöiden palkitsemisesta. Käytännössä Mannerheim otti kuitenkin uuden instituution nopeasti haltuunsa.

Finlands senat, som då var verksam i Vasa, tog den 4 mars 1918 beslutet att dela ut Frihetsmedaljer samt Frihetskorsets riddartecken för såväl militära som medborgerliga förtjänster. I senatens beslut konstaterades, att ”alla frihetskorsets utmärkelsetecken beviljas av Finlands Regering”. Överbefälhavaren hade dock under krigstid rätt att bevilja Frihetsmedaljer och -kors för militära förtjänster, med undantag av de allra högsta utmärkelser.

Mannerheimin Mikkelissä 12. päivänä huhtikuuta 1918 antamassa päiväkäskyssä senaatin päätös annettiin sotajoukoille tiedoksi ja noudatettavaksi. Heti hallituksen päätöksen jälkeen oli ryhdytty toimiin ansioituneiden sotilaiden palkitsemiseksi. Sen vuoksi päiväkäskyssä voitiin ilmoittaa kaikki ne henkilöt, jotka ylennettiin tai joille annettiin sotilasansioista vapaudenristi tai vapaudenmitali. Valtiollinen palkitsemisjärjestelmä oli näin syntynyt ja lähtenyt käyntiin.

Merkittävää on, ettei Vapaudenristin ritarikuntaa perustettu vielä vuonna 1918, vaan uusien valtiollisten kunniamerkkien antamisesta päättivät joko ylipäällikkö tai Suomen hallitus. Vapaudenristin suurristin saivat Vapaussodan aikaisista ansioista suomalaisista vain itsenäisyyssenaatin puheenjohtaja Pehr Evind Svinhufvud ja hallituksen joukkojen ylipäällikkö, kenraali Gustaf Mannerheim – jälkimmäinen miekkojen kera.

Vapaudenristin ensimmäinen vaihe päättyi varsin nopeasti, kun valtionhoitajana tuolloin toiminut Mannerheim päätti lopettaa vapaudenristien ja vapaudenmitalien antamisen tammikuun 28. päivänä vuonna 1919. Samana päivänä perustettiin hänen päätöksellään Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta, jonka tehtävänä oli jatkaa valtiollista palkitsemista ja esittää kunniamerkkejä annettaviksi sekä Suomen kansalaisille että ulkomaalaisille. Sotilasansioista uuden ritarikunnan kunniamerkkejä voitiin antaa miekkojen kera.

Frihetskorsets första skede fick ett snabbt slut, när dåvarande riksföreståndaren Mannerheim den 28 januari 1919 beslöt att upphöra med beviljandet av frihetskors och frihetsmedaljer. Samma dag instiftades med hans beslut Finlands Vita Ros orden, vars uppgift var att fortsätta det statliga belönandet och förorda utmärkelsetecken till såväl finländska som utländska medborgare.

Valtiollinen palkitsemisjärjestelmä ei itsenäisyyden alkuvuosina saanut kansan jakamatonta suosiota. Suomen sosialidemokraattisen puolueen enemmistö oli Venäjän vallan lopulla asettunut tukemaan Neuvosto-Venäjältä levinneitä vallankumousaatteita, vaikka monet työväenliikkeen maltilliset jäsenet kannattivatkin mieluummin sisäisiä yhteiskunnallisia uudistuksia ja Suomen irtautumista Venäjästä. Kunniamerkit symboloivat heille vanhaa valtaa ja tähän näkemykseen yhtyivät monet muutkin. Keisariajan venäläisten kunniamerkkien käyttö loppui nopeasti Suomen itsenäistymisen jälkeen – eikä niitä enää annettu uudessa Neuvosto-Venäjän valtakunnassakaan. Suomessa kunniamerkkikäytäntöä vastusti myös suuri osa Maalaisliiton kannattajista. Kunniamerkit nähtiin osaksi elitististä sääty-yhteiskuntaa. Sota-ajan tilanne ymmärrettiin poikkeustilanteeksi, mutta monet johtavat poliitikot näkivät kunniamerkkien antamisen rauhan aikana lisäävän eriarvoisuutta kansalaisten välillä. Yksi kunniamerkkijärjestelmän vastustajista oli Maalaisliiton nuori tähti, puolueen lakimies ja Suomalaisuuden Liiton puheenjohtaja Urho Kekkonen.

Det statliga belönandet fick inte folkets odelade stöd under de första åren av självständigheten. För många symboliserade utmärkelsetecknen den gamla makten och ett elitistiskt ståndssamhälle. I synnerhet vänstern motsatte sig, med det fanns motståndare även inom Agrarförbundet, som representerade bönderna.

Vuoden 1918 sisällissota jätti syvät haavat yhteiskuntaan, mutta toisaalta on syytä korostaa, että eheytyminenkin alkoi hämmästyttävän nopeasti. Maaliskuun alussa vuonna 1919 järjestetyissä eduskuntavaaleissa maltillisen Väinö Tannerin johtama Sosialidemokraattinen puolue sai 80 paikkaa, siis kymmenen paikkaa enemmän kuin kaksi seuraavaksi suurinta puoluetta – Maalaisliitto ja Kansallinen kokoomus – yhteensä. Parlamentaarinen demokratia teki näin kansainvälistäkin huomiota herättäneen paluun itsenäisyyden ajan ensimmäisissä eduskuntavaaleissa. Parlamentarismi kesti myös 1930-luvun alun jyrkät poliittiset vastakkainasettelut, millä oli tärkeä vaikutus kansakunnan yhtenäisyyteen talvisodan sytyttyä marraskuun viimeisenä päivänä 1939.

Tämän päivän sisällissotaan kohdistuvassa historiankirjoituksessa korostuu mikrohistoriallinen tarkastelutapa, joka nostaa esiin sisällissodan kauheuksia ja voimistaa näkemystä kansan kahtiajaosta. Sota ei aluksi ollut ensisijaisesti sisällissota – monille sekä valkoiselle että punaiselle puolelle asettuneista se oli aluksi nimenomaan Vapaussota, jonka tavoitteena oli jo 1800-luvun lopulla esille noussut ajatus Suomen irtautumisesta Venäjän valtakunnasta – tai vähintäänkin autonomisen aseman palauttaminen. Toisen venäläistämiskauden vaikutuksesta, vuodesta 1908 lähtien, tämä ajatus oli voimistunut. Vähälle huomiolle tämän päivän tutkimuksessa on jäänyt vasemmisto- ja oikeistoaktivistien kiinteä yhteistyö ja Venäjän vähemmistökansojen puolesta toimineiden kiinteät yhteydet. Ne heijastuivat Venäjän vallankumouksen jälkeen Venäjän keisarikunnan entisten reuna-alueiden itsenäistymispyrkimyksissä ja 1920-luvun reunavaltiopolitiikassa. Ensimmäinen maailmansota oli antanut aktivisteille uusia mahdollisuuksia ja jääkärikoulutukseen lähteneissä oli ollut sekä valkoisia että punaisia aktivisteja. Suomen itsenäistymistä ei ole syytä katsoa vain kansallisena tragediana, vaan tarkastella sitä osana Venäjän imperiumin hajoamisprosessia. Se antaa meille perspektiiviä myös omaan historiaamme ja sen ymmärtämiseen.

Voidaan sanoa, että yksi yhteinen piirre, joka sisällissodan jälkeen oli vallalla sekä punaisella että valkoisella puolella oli häpeän tunne. Häpeän siitä, että tilanne oli päässyt käsistä. Se oli suuri syy, miksi sodan tapahtumista ei monella paikkakunnalla puhuttu, vaikka vastakkaiset näkemykset elivät pinnan alla. Aito halu päästä järkyttävien tapahtumien yli oli kuitenkin vahvaa kaikissa suurimmissa puolueissa. Siihen vaikutti paitsi poliittinen realismi, myös se että se, etteivät kummankaan puolen idealistiset päämäärät olleet toteutuneet toivotulla tavalla.

Man kan hävda, att ett gemensamt drag efter inbördeskriget var en känsla av skam, såväl på den röda som på den vita sidan. Skammen över att situationen hade gått ur händerna. Därför ansågs det särskilt viktigt att återgå till normal parlamentarisk verksamhet.

Uuden suursodan syttyminen vaati kansallista eheyttä. Talvisodan ihmeen taustalla vaikuttivat pelko ja epäluulo Neuvostoliittoa kohtaan ja halu vahvistaa kriittisessä tilanteessa kansallista eheyttä. Vasemmistokin tiesi sen, että monet vuoden 1918 jälkeen Neuvostoliittoon siirtyneet suomalaiset oli surmattu Stalinin vainoissa, jotka olivat kohdistuneet erityisen kovina vähemmistökansoihin. Totalitarismin uhka toimi vahvana pelotteena.

Talvisodan aikana kansallisen yhtenäisyyden etsiminen näkyi monella tavalla. Yksi tuolloin paljon huomiota herättävistä tapahtumista oli niin sanottu tammikuun kihlaus. Suomen työnantajain keskusliitto STK antoi 23. päivänä tammikuuta 1940 julistuksen, jossa se ilmoitti tunnustavansa ammattiliitot ja hyväksyi SAK:n neuvotteluosapuoleksi työmarkkinoita koskevissa kysymyksissä. Työnantajien ja työntekijöiden keskusjärjestöt sopivat, että erimielisyyksiin pyrittäisiin jatkossa etsimään sopu neuvotteluteitse. Myöhemmin tammikuun kihlauksesta ja sen merkityksestä on käyty tutkimuskeskustelua, sillä talvisodan yksimielisyys murtui välirauhan aikana, kun poliittinen äärivasemmisto sai hetkeksi aikaa suuremman vapauden. Joka tapauksessa tammikuun kihlaus oli yksi talvisodan hengen ilmentymistä, varmasti aito sellainen omana hetkenään. Se vaikutti myös siihen, miten suomalainen työmarkkinajärjestelmä kehittyi sodan jälkeisinä vuosikymmeninä.

Kaikilla näillä tekijöillä oli vaikutuksensa myös suomalaiseen palkitsemisjärjestelmään sotien aikana. Vapaudenristien ja vapaudenmitalien jakaminen päätettiin aloittaa uudelleen joulukuussa 1940, mutta palkitsemisessa käytettiin sen rinnalla Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kunniamerkkejä. Jatkosodan sytyttyä kunniamerkkien jako laajentui entisestään. Kasvanut palkitsemistarve johti Suomen kolmannen valtiollisen ritarikunnan, Suomen Leijonan ritarikunnan perustamiseen syyskuussa 1942.

Sotien vaikutuksesta kunniamerkkien käyttö laajeni. Vapaussodan muistomitalin lisäksi perustettiin talvi- ja jatkosotien muistomitalit ja Lapin sodan muistomitali. Muistomitaleita ja -ristejä perustettiin lisäksi sekä joukko-osastojen että taistelupaikkojen muistoksi. Kolmen Kannaksen Koukkaajien muistoristi, Rukajärven suunnan muistoristi, Itä-Kannaksen risti, Tammidivisioonan muistoristi, Kollaan risti, Laatokan mitali ja monet muut tunnettiin ja tunnistettiin. Sotilaat ja sodan jälkeen sotaveteraanit saattoivat toistensa rinnasta lukea veljen ja myös sisaren sotapolun. Erityisen syvän kunnioituksen saivat ne 191 miestä, jotka kantoivat rinnassaan Vapaudenristin ritarikuntaan joulukuussa 1940 perustettua Mannerheim-ristiä. Se annettiin säädöksen mukaan sotilasarvosta riippumatta erinomaisen urheuden, taistellen saavutettujen erittäin tärkeiden tulosten tai erityisen ansiokkaasti johdettujen sotatoimien palkitsemiseksi.  Kaikkiaan jatkosodan aikana annettiin noin 650 000 Vapaudenristin ritarikunnan kunniamerkkiä, monet saivat vapaudenristin tai vapaudenmitalin kahteen tai jopa kolmeen tai useampaan kertaan.

Till följd av vinter- och fortsättningskriget utvidgades användningen av utmärkelsetecken. Under fortsättningskriget beviljades inalles ca. 650 000 utmärkelser av Frihetskorsets orden, och många beviljades frihetskors eller frihetsmedalj två eller rentav tre eller flera gånger. Soldaterna, och efter kriget även krigsveteranerna, kunde på bröstet utläsa broderns och även systerns krigsbana.

Vapaudenristin kunniamerkkien tunnettuutta lisäsivät yhteisöille annetut vapaudenristit ja kaatuneiden puolisoille tai lähiomaisille mustassa nauhassa annettu Vapaudenristin sururisti. Vaasan kaupunki oli jo vuonna 1918 saanut Vapaudenristin liitettäväksi vaakunaansa – tämä Vaasan kaupungintalon juhlasalissa oleva vaakuna-asetelma on ollut esitykseni taustalla tänä päivänä. Jatkosodan päämajakaupunki Mikkeli kantaa myös vaakunassaan vapaudenristiä. Helsingin yliopisto sai oikeuden liittää sen sinettiinsä. Toukokuun 10. päivänä 1942 ylipäällikkö Gustaf Mannerheim antoi päiväkäskyn, jossa hän Suomen armeijan nimissä ilmoitti antavansa vapaudenristin yhteisesti kaikille Suomen äideille. Päiväkäskyn ja siihen liittyvä 4. luokan vapaudenristi sota-ajan punaisessa nauhassa koristaa edelleen monia Suomen kirkkoja kunniapaikalla.

Miesten lisäksi monet sotaponnistuksiin osallistuneet lotat, sotilaskotisisaret ja muut naiset saivat henkilökohtaisen vapaudenristin. Lotta Svärd järjestön puheenjohtaja Fanni Luukkonen ja Sotilaskotiliiton partisaani-iskussa heinäkuussa 1942 surmansa saanut puheenjohtaja Toini Jännes saivat 1. luokan Vapaudenristin miekkojen kera. Vuosien 1939–1945 sodissa palveli kaikkiaan noin 100 000 rintamanaista. Rintamanaisilla on muiden veteraanien tavoin oikeus kantaa rinnassaan tammenlehvätunnusta.

Sodan jälkeen kunniamerkkejä kannettiin asevelitilaisuuksissa, perhejuhlissa ja hautajaisissa sekä sotaveteraanitoiminnan vähitellen käynnistyttyä 1950- ja 1960-lukujen taitteessa ennen muuta veteraanitilaisuuksissa. Aseveljeys yhdisti puoluekannasta riippumatta ja vanha ajatus kunniamerkeistä eliitin erityisilmiönä oli saanut väistyä. Sotaveteraanitoimintaan osallistuivatkin aktiivisesti monet poliittisen vasemmiston näkyvät edustajat, kuten Aarne Saarinen, Ele Alenius, Väinö Leskinen ja Mauno Koivisto.

Efter kriget bar man utmärkelsetecken i samband med vapenbrödratillställningar, familjefester och begravningar, och sedan veteranverksamheten småningom kom i gång omkring på 1950- och 1960-talet bars de i synnerhet under veterantillställningar. Vapenbrödraskapet förenade, oberoende av partitillhörighet, och den gamla inställningen till utmärkelsetecknen som ett elitens särfenomen hade fått träda tillbaka. 

Tasavallan presidentti on viran puolesta Suomen kaikkien kolmen ritarikunnan suurmestari. Kunniamerkkikäytäntöä aikanaan vastustanut Urho Kekkonen oli sodan jälkeen muuttanut näkemystään ja suostui tammikuussa 1953 ottamaan vastaan Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikuntien varakanslerin tehtävän. Kolmen vuoden kuluttua hänestä tasavallan presidenttinä tuli kaikkien kolmen valtiollisen ritarikunnan suurmestari. Kekkonen oli oivaltanut tärkeän asian kunniamerkeistä – niiden saamisen tuli olla mahdollista kaikille suomalaisille, jotka olivat ansioituneet omissa työtehtävissään tai muussa toiminnassa isänmaan hyväksi. Vuosittain annettavien kunniamerkkien määrä kasvoikin huomattavasti hänen pitkällä presidenttikaudellaan. Korkeimmilleen annettujen kunniamerkkien määrä nousi Kekkosen aikana vuonna 1967, jolloin hän palkitsi Suomen itsenäisyyden juhlavuoden kunnaiksi 5 395 kansalaista.

Kekkosen kunniamerkkipolitiikkaa ajatellen voi tuntua yllättävältä, että Vapaudenristin ritarikunnan suurmestarina toiminut tasavallan presidentti ilmoitti toukokuussa 1960 päättäneensä lopettaa ritarikunnan kunniamerkkien antamisen rauhan aikana. Päätöksen taustoja ei tunneta kovin hyvin, mutta myöhemmin on tulkittu, että Kekkonen halusi kunnioittaa sota-ajan ansioista palkittuja tällä päätöksellä, etteivät rauhan aikana palkitut nousisi arvostuksessa heidän rinnalleen tai yläpuolelleen. Toiseksi syyksi on esitetty halu liittää puolustusvoimat kiinteämmin osaksi muuta yhteiskuntaa myös palkitsemisjärjestelmän osalta.

Under Republikens president Urho Kekkonens period som stormästare växte de årligen beviljade statliga utmärkelsetecknens antal kraftigt. Han poängterade, att det borde vara möjligt för samtliga finländare att bli belönade för förtjänster i sina egna arbetsuppgifter eller annan verksamhet som gagnade fosterlandet.

Kekkosen päätös ei tarkoittanut Vapaudenristin ritarikunnan toiminnan lopettamista. Sotaveteraani Mauno Koiviston tultua valituksi tasavallan presidentiksi päätti hän suurmestarina aloittaa uudelleen Vapaudenristin ritarikunnan kunniamerkkien jakamisen. Tämä on jatkunut myös hänen seuraajiensa Martti Ahtisaaren, Tarja Halosen ja Sauli Niinistön presidenttikaudella. Suurmestari on ritarikuntien suvereeni päättäjä, jonka linjausten mukaisesti ritarikunnat kulloinkin toimivat. Kekkosesta alkaen kaikki suurmestarit ovat korostaneet suomalaisen palkitsemisjärjestelmän omaleimaisuutta. Käytännöillä on pohja Ruotsin ja Venäjän palkitsemiskäytännöissä, mutta sadan vuoden aikana olemme löytäneet oman mallimme, joka on kansainvälisesti arvostettu. Se malli on demokraattinen ja pyrkii tunnistamaan kaikki ne suomalaiset ja Suomen hyväksi toimineet ulkomaalaiset, joiden työstä ja ansioista heille halutaan antaa julkisen arvoannon osoituksena valtiollinen kunniamerkki.

Herra suurmestari, hyvät kutsuvieraat! Otin puheeni alussa esille Kalevi Sorsan palkitsemisen herättämän mediahuomion. Tarkasteltaessa Suomen ritarikuntalaitoksen vaiheita ei hänen päätöksensä tunnu kovin yllättävältä. Suomalainen yhteiskunta on luonteeltaan sovitteleva, talkooyhteiskunta. Ajoittain kiivaistakin keskusteluista ja vastakkainasetteluista huolimatta se on tiukan paikan tullen aina kyennyt löytämään yhtenäisyyden. Se on ollut sen selviytymisstrategia ja vaatinut joustavuutta sekä poliittisilta päätöksentekijöiltä että kansalaisilta.

Historiankirjoituksella ja medialla on usein taipumus nostaa asioita esiin dramatisoidulla tavalla. Vähintäänkin yhtä dramaattista on kuitenkin ollut suomalaisten kyky sopeutua nopeasti vaihtuviin olosuhteisiin. Jo vuonna 1927 Suomen Sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtaja, pääministeri Väinö Tanner seisoi tasavallan presidentin sijaisena ottamassa vastaan Suojeluskuntien paraatin. Sisällissodan päättymisestä oli silloin kulunut vasta yhdeksän vuotta.

I inledningen av mitt tal lyfte jag fram den mediauppmärksamhet som belönandet av Kalevi Sorsa medförde. När man granskar de olika faserna av den finländska ordensinstitutionen, framstår hans beslut inte som särskilt överraskande. Det finländska samhället är ett medlingssamhälle. Dess överlevnadsstrategi har varit, att finna en gemenskap då situationen varit som svårast. Finlands statliga belöningssystem återspeglar denna egenskap på ett utmärkt sätt. Det har utvecklats hand i hand med det finländska samhället.

Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden tunnukseksi oli valittu sana Yhdessä – Tillsammans. Se sopii hyvin teemaksi myös viettäessämme tänä vuonna Vapaudenristin satavuotisjuhlaa ja ensi vuonna Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan satavuotisjuhlaa. Suomen valtiollisen palkitsemisjärjestelmän voima on ollut siinä, että se on sadan vuoden aikana elänyt ja kehittynyt kiinteästi osana suomalaisen yhteiskunnan kehitystä. Siihen perustuu sen tänä päivänä yleisesti nauttima arvostus.

Kunnioitettu herra suurmestari, herra kansleri, hyvät Vapaudenristin ritarikunnan edustajat, arvoisat kutsuvieraat. Haluan Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikuntien puolesta esittää parhaat onnitteluni Vapaudenristin satavuotisjuhlan johdosta.

Kiitos! Tack!