E. Svinhufvud (1861–1944) oli ollut vahvasti vaikuttamassa maamme kohtaloon Suomen itsenäistymisen aikoihin. Hän toimi puheenjohtajana itsenäisyyssenaatissa, joka julisti Suomen itsenäiseksi 6. joulukuuta 1917.
Vuoden viimeisenä päivänä hän kävi henkilökohtaisesti hakemassa neuvostohallituksen johtaja V. I. Leniniltä lupauksen Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta, jonka tämä antoi. Svinhufvudin senaatti myös valtuutti kenraali, vapaaherra G. Mannerheimin johtamaan hallituksen sotilaallisia valmisteluja sekä pyysi Saksaa kotiuttamaan suomalaisen jääkäripataljoonan ja lähettämään muuta sotilasapua. Svinhufvud toimi myös aktiivisesti saksalaisen kuninkaan valitsemiseksi maahan.
Tasavallan presidentti Svinhufvud kutsui 1931 Mannerheimin uudistetun puolustusneuvoston puheenjohtajaksi ja antoi hänelle valtuudet johtaa puolustusvoimien operatiivisia valmisteluja sodan varalta. Svinhufvud osallistui kommunisminvastaisten lakien säätämiseen, mutta hän vastusti oikeistoradikalismia ja taltutti Mäntsälän kapinan lakiin ja oikeuteen vedoten.
Vaikka Svinhufvud oli toiminut itsenäisen Suomen ensimmäisenä valtionhoitajana, ei hän ollut saanut valtionpäämiehelle kuuluvaa suurristiä ketjuineen, sillä Suomen Valkoisen Ruusun ritarikuntaa ei oltu silloin vielä perustettu. Suomen itsenäisyyden 10-vuotispäivänä 1927 Relander antoi hänelle suurristin ketjuineen – neljä vuotta ennen kuin hän suurmestarin ominaisuudessa olisi saanut sen.
Suurmestari Svinhufvudin jakamien kunniamerkkien määrä kohosi hänen kautensa edetessä. Vuonna 1931 hän antoi 425 kunniamerkkiä, minkä jälkeen määrä pysytteli 500 molemmin puolin, nousten hänen viimeisenä presidenttivuotenaan 1936 lähelle 800. Svinhufvud antoi Suomen Valkoisen Ruusun suurristin yhteensä kymmenelle Suomen kansalaiselle. Heidän joukossaan oli mm. Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtaja Risto Ryti 1936.
Menestyneiden urheilijoiden palkitsemista jatkettiin. Kultaa 3 000 metrin esteissä niin Los Angelesin 1932 kuin myös Berliinin 1936 olympialaisissa voittanut varastonhoitaja Volmari Iso-Hollo palkittiin I luokan mitalilla kultaristein, kuten myös kultaa vapaapainissa Pariisin 1924 ja Berliinin 1936 olympialaisissa voittanut konstaapeli Kustaa Pihlajamäki.
Naisten palkitsemisessa nousi 1930-luvulla esiin kysymys ansiomerkin riittävyydestä. Ritarikunnan säännöt eivät estäneet palkitsemista korkeammilla luokilla, mutta Suomessa ei vielä juuri ollut naisia korkeammissa akateemisissa viroissa. Ulkomaalaiset palkittavat naiset olivat usein saaneet jo korkeampia kunniamerkkejä, mikä olisi edellyttänyt heidän palkitsemistaan ansiomerkkiä korkeammalla luokalla. Erityisesti kysymys nousi esiin 1933 maailman partiotyttöliiton perustajan Lady Baden-Powellin Suomen-vierailun yhteydessä. Hän oli saanut useita korkeita kunniamerkkejä eri maista. Harkinnan jälkeen hänelle päätettiin kuitenkin antaa ansiomerkki. Vei vielä aikansa, ennen kuin naisia alettiin palkita samoin perustein ja kunniamerkkiluokin kuin miehiä.
Asiasta käytyjen keskustelujen seurauksena nousi ensimmäisen kerran esiin Ruotsin Litteris et artibus -mitalia vastaavan, kirjailijoille ja taiteilijoille tarkoitetun mitalin perustaminen. Pro Finlandia -mitali perustettiin sittemmin vuonna 1943.
Ulkomaalaisille annetut
Svinhufvudin presidenttikaudella ei tehty eikä vastaanotettu yhtään virallista valtiovierailua, vaikka yksityisiä vierailuita erityisesti Ruotsin ja Viron kanssa oli useita. Hän antoi yhteensä viisi suurristiä ketjuineen osana diplomaattista kunniamerkkivaihtoa. Ne saivat vastaanottaa Unkarin valtionhoitaja, Latvian ja Liettuan tasavallan presidentit, Alankomaiden kuningatar Wilhelmina sekä ensimmäisenä afrikkalaisena valtionpäämiehenä Egyptin kuningas Fuad I.
Jälkimmäinen kunniamerkkivaihto sai alkunsa poikkeuksellisella tavalla. Koululaiva Suomen Joutsenen poiketessa valtamerimatkallaan Egyptissä 1934 sai laivan komentaja kutsun kuninkaan luo audienssille. Keskusteluissa kävi ilmi, että kuningas oli saanut kunniamerkin kaikista muista Pohjoismaista paitsi Suomesta, josta hän ”mielihyvin vastaanottaisi” kunniamerkin. Seuraavana vuonna hänelle annettiin suurristi ketjuineen. Vuoden kuluttua Svinhufvud sai vastaanottaa Muhammad Alin ritarikunnan ketjun, millä kuningas halusi ”alleviivata Suomen ja Egyptin välisiä sydämellisiä suhteita”.
Ritarikuntien hallitus
Ritarikuntien hallituksessa tapahtui vain vähän henkilömuutoksia. Vuonna 1932 Svinhufvud nimitti hallitukseen yleisesikunnan päällikön kenraalimajuri K. L. Oeschin. Lääkintäneuvos Ernst Artur Tolletin tilalle nimitettiin 1935 ritarikuntien ja heraldiikan asiantuntija vapaaherra E. F. Wrede. Jo 1919 Wrede oli laatinut ritarikunnan luokkajaon ja ehdotuksen ensimmäisiksi jakoperusteiksi. Hänen asiantuntemustaan oli hyödynnetty usein siitä lähtien ja hän oli osallistunut ritarikunnan asettamien komiteoiden työhön. Varakansleriksi siirtyneen ylijohtaja Mantereen tilalle tuli vuonna 1936 filosofian tohtori Eemil Hynninen.
Uudistuksia
Elokuussa 1936 ritarikuntien hallitus vahvisti uudet jakamissäännöt, joiden mukaan korkeampia kunniamerkkejä annettaisiin lukumääräisesti vähemmän. Tällä haluttiin estää niiden arvon aleneminen. Samana päivänä suurmestari vahvisti ritarikunnan uuden ohjesäännön. Kunniamerkkejä päätettiin jakaa ainoastaan yhtenä päivänä vuodessa, eli itsenäisyyspäivänä. Tämä helpottaisi ritarikuntien hallituksen työtä, sillä hakemuksia voitaisiin tarkastella kokonaisuutena. Lisäksi kunniamerkkien jaon ajoittaminen itsenäisyyspäivään korostaisi tämän yli puoluerajojen tunnustetun juhlapäivän merkitystä.
Tässä yhteydessä käännettiin rintatähden asento. Gallen-Kallela oli suunnitellut sekä Vapaudenristin että Suomen Valkoisen Ruusun rintatähdet niin, että ainoastaan yksi viidestä sakarasta osoitti alaspäin, kahden sakaran osoittaessa ylöspäin. Tämä ei kuitenkaan ollut heraldiikan sääntöjen mukaista ja jo 1920-luvun alussa useat rintatähdellä palkitut olivat kääntäneet tähtensä ja kantoivat sitä niin, että kaksi sakaraa osoitti alaspäin ja yksi ylöspäin.
