Keväällä 1993 Ritarikuntien sihteeri Heikki Impola laati muistion ”Kunniamerkkijärjestelmän uudistustarpeista”. Impola luonnehti Suomen kuuluvan kunniamerkkilaitoksensa puolesta vakaan ja tasaisen kehityksen maihin. Suurempia muutostendenssejä oli Suomessa ”esiintynyt vain suppeissa poliittisissa piireissä”.
”Niillä ei ole ollut sanottavaa merkitystä, koska ne eivät ole perustuneet yleisempään kansalaismielipiteeseen”, Impola totesi muistuttaen, etteivät ”esim. epäviralliset suunnitelmat (1984–86) ’Tasavallan Ansiomerkin’ perustamiseksi” johtaneet tuloksiin. Impolan mukaan Suomen työväestön ”vieroksuva asenne kunniamerkkejä kohtaan – mikäli sellaista varsinaisessa mielessä edes oli olemassa – hävisi viimeistään sotien aikana”. ”Viime vuosikymmenien aikana myös kaikkien puolueiden ministerit ja kansanedustajat ovat saaneet ja ovat vastaanottaneet heille kuuluvia kunniamerkkejä.”
Impola huomautti, että uudistustarpeita oli syntynyt ”yhteiskunta- ja hallintorakenteiden aikaisempien muutosten johdosta”. Parhaana esimerkkinä Impola piti opetusministeriön hallinnonalaa, ”jolla rakennemuutosten ja tiukennetun kunniamerkkikäytännön yhteisvaikutus tuntuu erityisen voimakkaana”. Sisäasiainministeriön hallinnonalalta Impola mainitsi kunnanjohtajat, jotka olivat usein juristeja, mutta joille oli annettu Suomen Leijonan ansioristejä, ”koska seuraavissa luokissa SL R ja SVR R tulevat vastaan pienempien kaupunkien kaupunginjohtajat”. Impola totesi esimerkkien osoittavan, ”että olisi tarvetta ainakin yhdelle uudelle ritarimerkkien ja mitalien väliin sijoittuvalle kunniamerkkiluokalle”. Impolan ehdotti vähälle käytölle jääneen ja viimeksi 1984 annetun SVR:n hopeisen ansiomerkin muuttamista hopeiseksi ansioristiksi, jolloin uutta kunniamerkkiä ei tarvitsisi perustaa.
Impola viittasi myös siihen, että joskus oli ajateltu SVR:n mitaliluokkien yhdistämistä ”eriarvoisuuden poistamiseksi”:
”Tähän voidaan sanoa, että mitalitasolla ylläpidetty differointi on vain osa kokonaisjärjestelmää, jonka tulisi olla samanlainen läpi koko yhteiskunnan. Jos sitä muutettaisiin siten, että korkeampien kunniamerkkien haltijoiden muodostaman moniasteisen ’yläluokan’ vastakohtana olisi mitalinsaajien erittelemätön ’rahvas’, olisivat vaikutukset yhteiskuntamoraalin kannalta epäilemättä kielteiset. Tärkeätä on myös säilyttää mahdollisuus uudelleen palkitsemiseen. Toisaalta on katsottu, ettei mitaliluokkia tarvitsisi lisätä perustamalla niitä SL:n ritarikuntaan.”
Impola kuitenkin ehdotti, että mitaliluokkien ”arvostusta voitaisiin kohottaa ottamalla käyttöön nimitys ansiomitali”. Tämä ehdotus ei kuitenkin toteutunut.
Ritarikunnan ohjesääntöä muutettaessa tarjoutui tilaisuus myös muiden tarkistusten tekemiseen. Hengellisen säädyn edustajista käytettyä SVR:n ritarikunnan jäsen-nimitystä Impola piti vanhentuneena. Se oli tullut ohjesääntöön Ruotsin ritarikuntien esikuvan mukaisesti, mutta sittemmin Ruotsissa myös naisille annettavat ritarimerkit saivat jäsenmerkin nimen. Suomen Leijonan ritarikunnassa jäseniä ei ollutkaan, joten myös SL R I ja SL R voitiin antaa pappisvihkimyksen saaneille, mutta käytännössä tämä oli rajoittunut pappiskansanedustajiin. Lisäksi Impola ehdotti kokonaan käyttämättä jääneen SVR:n pronssisen ansiomerkin poistamista ohjesäännöstä.
Syyskuun 9. päivänä 1993 suurmestari Koivisto muutti Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan ohjesääntöä siten, että hopeisen ansiomerkin korvasi ansioristi. Ohjesääntöön tehtiin lisäys, jonka mukaan sekä ansioristiä että mitaleja voidaan kantaa yhdessä SVR:n korkeampien luokkien kanssa. Samalla SVR:n II luokan mitalin nimi muutettiin SVR:n mitaliksi. Päätökseen sisältyi vielä SVR:n ansioristin sijoittaminen kunniamerkkien keskinäisessä järjestyksessä Suomen Leijonan ritarimerkin jälkeen.
Suomen Valkoisen Ruusun ansioristi – SVR Ar
Lisätietoja
Suurmestari
