Edellisen kerran 1936 uusitun jakelusäännön päivitetty versio vahvistettiin 1. kesäkuuta 1940 uudella nimellä, ”Määräykset Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kunniamerkkien antamisesta”. Uudet määräykset poikkesivat aiemmista normatiivisuudessaan.
Vuoden 1940 säännöt kunniamerkkien kantamisesta
Sotilasarvojen lisäksi siinä listattiin varsin yksityiskohtaisesti myös siviilivirkoja ja mainittiin, mikä kunniamerkkiluokka annetaan mihinkin ryhmään kuuluvalle. Suurristin inflaatiota ryhdyttiin torjumaan edellyttämällä sen saavilta sotilailta ”erikoisen suurien ansioiden” lisäksi täyden kenraalin arvoa. Siviilihenkilöistä suurristin saattoivat saada eduskunnan puhemies, pääministeri, korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden presidentit, arkkipiispa, ritarikunnan kansleri ja muut heihin verrattavat.
I luokan komentajamerkin sotilasarvorinnastukset – kenraaliluutnantti ja kenraalimajuri – säilyivät samoina, ja tällä kunniamerkillä palkittaviksi siviilihenkilöiksi määriteltiin erityisesti ansioituneet valtioneuvoston jäsenet, hovioikeuden presidentit, oikeusneuvokset, hallintoneuvokset, maaherrat ja heihin verrattavat. Aiemmasta poiketen komentajamerkin rinnastuksesta poistettiin kenraalimajuri, jolloin merkki jäi everstien ja seuraavien siviilivirkamiesten kunniamerkiksi: esittelijäneuvos, hovioikeuden jäsen, lääninneuvos, keskusviraston jäsen ja professori.
I luokan ritarimerkki todettiin annettavaksi hallitussihteerille ja lääninsihteerille ja ritarimerkki keskusviraston virkamiehelle, nimismiehelle sekä oppikoulun ja seminaarin lehtorille.
Ritarikunnan hallituksen käsitellessä uutta jakelusääntöä toukokuussa 1940 varakansleri Cajanderin esityksestä hallitus merkitsi kannakseen, ”että ulkoasiainhallinnon alalla palveleville kunniamerkkejä annettaessa noudatetaan soveltuvin kohdin samoja periaatteita kuin mitä sovelletaan sotilashenkilöihin nähden”.
Ritarikunnan hallituksen jäsenten lisäksi sääntöjen muutosehdotuksen laatimiseen osallistui puolustusministeriössä palvellut kapteeni Y. S. Hämeen-Anttila, jonka asiantuntemukseen turvauduttiin myöhemminkin.
Samana päivänä kunniamerkkien antamista koskevien määräysten kanssa suurmestari Kallio vahvisti myös ritarikunnan hallitukset säännöt kunniamerkkien käyttämisestä. Vapaaherra Wrede oli valmistellut uusia sääntöjä pitkälle jo ennen talvisotaa. Vuoden 1927 sääntöjen mukaan hännystakki ja hengellisen säädyn virkapuku olivat ”ainoat siviilipuvut, joissa kunniamerkkejä käytetään”.
Koska kunniamerkkien käyttö tummassa puvussa oli jo yleistä etenkin sotaveteraanien keskuudessa, tulkintaa lievennettiin toteamalla, että hännystakki ja hengellisen säädyn virkapuku ovat ”yleensä ne siviilipuvut, joissa käytetään kunniamerkkejä”. Tummaa pukua ei kuitenkaan mainittu erikseen.
pyrittiin yhdenmukaistamaan kunniamerkkien käyttökulttuuria määrittelemällä ensimmäisen kerran, että rinnassa nauhassa kannettavien kunniamerkkien normaalinauhan pituus on viisi senttimetriä. Tällä tarkoitettiin SVR:n ritarimerkin ja vastaavan kokoisten kunniamerkkien nauhaa. Muiden kunniamerkkien nauhat tuli mitoittaa tämän mukaan siten, että kunniamerkkien alareuna tuli samalle vaakasuoralle viivalle.
Nauhassa rintaan kiinnitettävien kunniamerkkien luettelo oli pidentynyt huomattavasti muistomitaleilla ja risteillä, jotka liittyivät lähinnä ”Suomen vapaussodan muistoihin”. Pienoiskunniamerkit rajattiin käytettäväksi enintään kahdessa vaakasuorassa rivissä.
Mainittakoon, että Talvisodan ansioista annettiin lähes 146 000 Vapaudenristin ritarikunnan kunniamerkkiä, joten kunniamerkkien käytön opastukselle oli tilausta. Kesäkuussa 1940 vahvistettuihin Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan sääntöihin kunniamerkkien käyttämisestä ei sisältynyt yhtään kuvaa. Tavallisen palkitun kansalaisen tarpeita palveli paremmin A. Tillanderin 1941 julkaisema kirjanen ”Pienoiskunniamerkit, kunniamerkkinauhat ja nauhavärit”.
Lisätietoja
Suurmestari
