Toisen maailmansodan syttyminen muutti merkittävästi Suomen valtiollisen palkitsemisen käytäntöjä. Suomi joutui sotaan Neuvostoliittoa vastaan marraskuun viimeisenä päivänä 1939. Heti talvisodan sytyttyä Suomen asevoimien ylipäälliköksi nimitetty sotamarsalkka Mannerheim teki aloitteen Vapaudenristin ja Vapaudenmitalin ottamisesta uudelleen käyttöön. Tasavallan presidentti Kyösti Kallio antoi toivotun asetuksen jo 8.12.1939. Asetus noudatti pitkälti vuonna 1918 määriteltyjä käytäntöjä. Tasavallan presidentti antoi kuitenkin ylipäällikölle valtuuden antaa kaikkia Vapaudenristejä ja -mitaleita.
Talvisodan aikana ja sen jälkeen Vapaudenristin kunniamerkkejä annettiin sekä asevoimissa palvelleille että muille sotaponnisteluihin osallistuneille Suomen kansalaisille. Kunniamerkit onnistuttiin usein toimittamaan saajille vasta talvisodan päätyttyä. Asioiden hoitaminen jatkui vielä pitkään 13.3.1940 solmitun välirauhan jälkeen. Vuoden 1940 jaossa ritarimerkkejä annettiin ensimmäisen kerran suomalaisille naisille, kun siihen saakka he olivat saaneet ansiomerkkejä ja mitaliluokkien merkkejä. Helsingin yliopistolle annettiin sen 300-vuotisjuhlan kunniaksi 1940 Vapaudenristi.
Ulkomaiden kansalaisten palkitsemista ei ehditty valmistella järjestelmällisesti. Sotaponnistusten takia sodan aikana annettiin vain muutamia kunniamerkkejä. Yksi Suomen Valkoisen Ruusun komentajamerkin saajista oli yhdysvaltalainen Dorsey Stevens, joka oli toiminut Yhdysvaltain entisen presidentin Herbert Hooverin perustaman Finnish Relief Fundin koordinaattorina. Sen kautta saatu taloudellinen ja materiaalinen tuki oli ollut erityisen tärkeää talvisodan vaikeina kuukausina, jolloin puutetta oli niin sotatarvikkeista kuin kaikesta muustakin.
Niin sanotun välirauhan aikana 1940–1941 palkitsemista selkeytettiin Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan 1.6.1940 antamalla ohjeistuksella, joka kattoi kunniamerkkien käytön osalta myös Vapaudenristin kunniamerkit. Joulukuun 16. päivänä annetulla asetuksella perustettiin pysyvä Vapaudenristin ritarikunta. Sen suurmestariksi määrättiin puolustusvoimain ylipäällikkö niin, että Mannerheim oli kuitenkin elinikäinen suurmestari. Samalla asetuksella perustettiin Mannerheimristin kaksi luokkaa sekä ritarikunnan ansiomitalit. Asetus virallisti käytännön, jonka mukaan kaatuneen sotilaan lähimmälle omaiselle annettiin 4. luokan Vapaudenristi mustassa nauhassa.
Ensimmäiset Mannerheim-ristin ritarit nimitettiin vasta jatkosodan aikana kesällä 1941. Nämä henkilökohtaisesta urheudesta sotilasarvosta riippumatta annetut kunniamerkit nauttivat erityisen suurta arvostusta. Mannerheim-ristin sai vuosina 1941–1945 kaikkiaan 191 henkilöä. Palkittujen keski-ikä oli verrattain alhainen, vain 32 vuotta. Lähes puolet saajista oli kotoisin maaseudulta. Kunniamerkkiin liittyi rahapalkkio, joka vastasi suunnilleen luutnantin vuosipalkkaa.
Jatkosodan aikana varautuminen valtiolliseen palkitsemiseen oli jo aivan eri tasolla kuin talvisodan aikana. Palkitsemismahdollisuudet laajenivat, kun tasavallan presidentti Risto Ryti vahvisti 11.9.1942 asetuksen Suomen Leijonan ritarikunnan perustamisesta. Uudella viisiluokkaisella ritarikunnalla oli yhteinen hallitus Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kanssa. Tavoitteena oli monipuolistaa ja porrastaa palkitsemista. Suomen Leijonan ritarikunnan suurristiin ei kuitenkaan liitetty mahdollisuutta antaa sitä ketjun kera.
Ensimmäiset suomalaiset naiset saivat suomalaisen komentajamerkin itsenäisyyspäivänä 1942. Talousneuvos Hedvig Gebhard sai tuolloin Suomen Valkoisen Ruusun komentajamerkin. Rouva Karin Ramsay ja kenraalitar Anni Walden palkittiin Suomen Leijonan komentajamerkillä. Palkitsemisen lasikatto alkoi näin vähitellen säröillä, joskin täyttä tasavertaisuutta miesten kanssa naiset joutuivat vielä odottamaan.
Kunniamerkkien käyttö muuttui merkittävästi sotien myötä. Valtiollisten kunniamerkkien lisäksi annettiin talvi- ja jatkosodan muistomitaleita sekä joukko-osastojen ja taistelupaikkojen muistoristejä ja -mitaleita. Kunniamerkkien kantamisesta juhlatilaisuuksissa tuli tapa, joka on jatkunut tähän päivään saakka. Sotien sukupolvi osasi lukea kunniamerkeistä niiden kantajan sotapolun, mikä vahvisti yhteisyyttä ja lisäsi valtiollisen palkitsemisjärjestelmän laajaa arvostusta yhteiskunnassa.
Kunniamerkkidiplomatialla oli vahva asema jatkosodan aikana. Siitä saivat osansa ennen muuta Saksa, Unkari, Romania ja muut maat, jotka olivat sodassa asettuneet akselivaltojen puolelle. Ensimmäiset Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurristit miekkoineen annettiin syksyllä 1941 Suomessa palvelleiden saksalaisten joukkojen komentajille kenraalieversti Nikolaus von Falkenhorstille ja ratsuväenkenraali Hans Feigelle. Saksan johtaja Adolf Hitler ei saanut suomalaista kunniamerkkiä, sillä hän kieltäytyi järjestelmällisesti ottamasta vastaan ulkomaisia kunniamerkkejä. Saksalaisten toivomuksesta sekä valtakunnanmarsalkka Hermann Göring että ulkoasiainministeri Joachim von Ribbentrop saivat valtionpäämiestasoisen kunniamerkin, Suomen Valkoisen Ruusun suurristin ketjuineen.
Heinäkuussa 1942 presidentti Risto Ryti päätti antaa Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurristin ketjuineen Japanin keisari Hirohitolle. Tieto siitä herätti erityistä suuttumusta Suomeen aiemmin myönteisesti suhtautuneissa Yhdysvalloissa, jonka laivasto oli joulukuussa 1941 joutunut japanilaisten yllätyshyökkäyksen kohteeksi. Yhdysvallat katkaisi diplomaattisuhteet Suomeen kuitenkin vasta kesäkuussa 1944. Sotaa se ei julistanut toisin kuin Iso-Britannia, joka oli julistanut sodan Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12.1941. Loppujen lopuksi keisari Hirohitolle annettu kunniamerkki jäi sekin toimittamatta saajalleen käytännön vaikeuksien vuoksi. Tasavallan presidentti Mauno Koivisto luovutti hänelle uudenmallisen ketjun vasta vuonna 1986 vieraillessaan Japanissa.
Sota-ajan kunniamerkkidiplomatia on herättänyt paljon jälkikeskustelua. Sodan aikana sen tavoitteena oli saada tukea Suomen sotaponnistuksille. Palkitsemiset liittyivät useimmiten kauppasopimuksiin, asetoimituksiin, korkean tason vierailuihin tai muihin erityisiin tapahtumiin. Suomi oli riippuvainen etenkin Saksan tuesta, ja palkitsemispolitiikka tuki tätä linjaa. Suomi ei kuitenkaan taipunut kaikkiin Saksan toiveisiin.
Esitys Ruotsin Litteris et artibus -mitalia vastaavasta kulttuurialan ansioista annettavasta Suomen Leijonan ritarikunnan Pro Finlandia -mitalista tehtiin lokakuun lopussa 1942. Asetus siitä annettiin 10.12.1943. Ensimmäiset mitalit jaettiin vuoden 1944 aikana ruotsalaisille ja tanskalaisille taiteilijoille, jotka olivat esityksillään keränneet varoja suomalaisille sotainvalideille ja veteraaneille.
Ensimmäisenä suomalaisena Pro Finlandia -mitalin sai näyttelijä ja teatterinjohtaja Mia Backman 21.2.1945. Sen jälkeen Pro Finlandia -mitaleita on jaettu vuosittain enimmillään yli kolmekymmentä kappaletta (1958). Nykyisin jaetaan vuosittain noin kymmenen mitalia. Saajien ikäjakauma on suuri. Nuoria saajia ovat olleet esimerkiksi balettitanssija Doris Laine, joka sai mitalin 26-vuotiaana 1957 ja kirjailija Sofi Oksanen, joka sai sen kirjailijaksi nuorella iällä 35-vuotiaana 2012. Monissa tapauksissa mitali on annettu tunnustuksena erityisen ansiokkaasta elämäntyöstä. Vuonna 2015 otettiin käyttöön Pro Finlandia -mitalin kunniamerkkinappi (bouton). Se on samanlainen kuin Suomen Leijonan I luokan ritarien käyttämä nappi, mutta sen sisällä on Pro Finlandia -mitalin etupuolen pienennös. Pro Finlandia nauttii erityisen suurta arvostusta tunnustuksena merkittävistä kulttuuriansioista.
Jussi Nuorteva
