Ritarikuntien varakansleri Urho Kekkonen valittiin Paasikiven jälkeen tasavallan presidentiksi vuonna 1956. Hän oli aikaisemmin suhtautunut monien maalaisliittolaisten tavoin kielteisesti elitistisiksi katsomiinsa ritarikuntiin. Vielä 1930-luvulla hän oli ilmoittanut, ettei ota vastaan kunniamerkkejä. Syventyminen valtiolliseen toimintaan oli kuitenkin muuttanut hänen näkemystään. Hän oli Paasikiven kysyessä suostunut Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikuntien hallituksen jäseneksi 1948. Vuodesta 1953 lähtien hän oli toiminut varakanslerina. Tasavallan presidentiksi ja kolmen valtiollisen ritarikunnan suurmestariksi tultuaan Kekkonen kantoi virkansa tunnuksina kaikkien kolmen ritarikunnan suurristin rintatähtiä, Vapaudenristin rauhan ajan keltaista olkanauhaa kapeilla punaisilla raidoilla sekä Suomen Valkoisen Ruusun ketjua.
Presidenttikaudellaan Kekkonen osoitti erityistä kiinnostusta valtiollista palkitsemisjärjestelmää kohtaan. Hän ryhtyi aktiivisesti uudistamaan sekä ritarikuntien hallituksen toimintaa että kunniamerkkien jakamista. Hän vahvisti 10. lokakuuta 1958 ritarikuntien hallituksen valmisteleman esityksen kunniamerkkien keskinäisestä kantojärjestyksestä. Hän poisti kuitenkin esityksestä vuoden 1944 välirauhansopimuksen perusteella lakkautettujen Suojeluskuntain ja Lotta Svärd -järjestön ansioristit ja -mitalit. Kiinnostava yksityiskohta oli se, että kulttuuriansioista myönnettävä Pro Finlandia -mitali sijoitettiin keskinäisessä järjestyksessä Suomen Leijonan I luokan ritarimerkin edelle.
Kekkonen päätti toukokuussa 1960 lopettaa Vapaudenristin ritarikunnan kunniamerkkien antamisen perustellen päätöstään sillä, että niiden jakaminen rauhan aikana laski sodan aikana jaettujen Vapaudenristien ja -mitalien nauttimaa erityistä arvostusta. Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikuntien kunniamerkkien antamiskäytäntöä kehittämällä paikattiin päätöksen tekemä aukko Puolustusvoimien palveluksessa olevien palkitsemisessa. Vapaudenristin ritarikuntaa ei kuitenkaan lakkautettu, vaan sen hallitus jatkoi hiljaista toimintaa.
Kunniamerkkikäytännöstä keskusteltiin lehdistössä vilkkaasti ja kriittisesti 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa. Kekkonen ei kuitenkaan sen vaikutuksesta vähentänyt kunniamerkkien antamista, vaan päinvastoin lisäsi sitä. Ajatuksena oli, että valtiollisen palkitsemisen tuli muuttua muuttuvassa ajassa. Sen vuoksi palkitsemista oli laajennettava, jotta kaikilla kansalaisilla oli mahdollisuus saada tunnustusta tekemästään työstä ja yhteiskunnallisista ansioistaan. Tämä linjaus tuottikin hyvää tulosta. Myös vasemmisto tuki uutta ajattelutapaa, ja yhä useampi SDP:n ja SKDL:nkin edustaja suostui ottamaan vastaan valtiollisen kunniamerkin. Vuonna 1963 ylittyi 2 000 jaetun kunniamerkin raja. Niistä 1 400 jaettiin ”tavallisille työntekijöille” ja kansalaisyhteiskunnan toimijoille. Vuonna 1966 annettujen kunniamerkkien määrä nousi yli kolmentuhannen. Itsenäisyyden juhlavuoden 1967 poikkeuksellisen suuressa jaossa annettiin noin 4 500 kunniamerkkiä.
Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuonna 1967 positiivista huomiota herätti Kekkosen päätös palkita olympiavoittajia. Elossa oli vielä jopa vuoden 1912 Tukholman kisojen olympiavoittajia. Suomen Leijonan ritarikunnan I luokan ritarimerkin solkineen sai kaikkiaan 61 kultamitalistia. Solki muodostui kultaisista olympiarenkaista. Tämä kunniamerkki päätettiin antaa erikoiskunniamerkkinä, jota saivat kantaa myös ne, jotka olivat saaneet I luokan ritarimerkkiä ylemmän kunniamerkin.
Kunniamerkkidiplomatia herätti erityistä huomiota Kekkosen pitkällä presidenttikaudella. Kekkonen matkusti huomattavasti edeltäjiään enemmän ja suosi kunniamerkkien vaihtoa valtiovierailujen yhteydessä. Kaikkiaan hänen aikanaan jaettiin 41 Suomen Valkoisen Ruusun suurristiä ketjuineen. Vuonna 1963 ketjun hakaristit päätettiin korvata havuristeillä. Hakaristien pelättiin herättävän kielteisiä mielikuvia ulkomailla, jossa ketjun historiaa ei tunnettu. Kekkonen käytti uudenmallista ketjua ensimmäisen kerran itsenäisyyspäivän juhlavastaanotolla 6.12.1963.
Ruotsissa toteutettiin pääministeri Olof Palmen aikana vuonna 1975 ritarikuntareformi. Sen vaikutuksesta perinteisten neljän ritarikunnan kunniamerkkejä ei enää jaettu Ruotsin kansalaisille. Ulkomaan kansalaisten palkitsemiseksi säilytettiin Pohjantähden ritarikunta, minkä lisäksi valtion- päämiehille voitiin antaa Serafiimiritarikunnan yksiluokkainen kunniamerkki. Ruotsalaisten palkitseminen suomalaisilla kunniamerkeillä kuitenkin jatkui, ja omien kunniamerkkien jakamisen lopettaminen pikemminkin lisäsi kiinnostusta suomalaisia kunniamerkkejä kohtaan.
Ulkopoliittista sitoutumattomuutta korostanut Kekkonen jatkoi kunniamerkkien vaihtoa Neuvostoliiton kanssa. Valtionpäämiehet saivat Suomen Valkoisen Ruusun suurristin ketjuineen, mutta palkittujen joukossa oli myös suurlähettiläitä, sotilaita ja kulttuurin ja ortodoksisen kirkon edustajia. Vuonna 1968 Kekkonen päätti ex tempore -päätöksellä palkita Helsingissä esiintyneen balettitanssija Maija Plisetskajan ja ensitanssija Nikolai Fadejetshevin Pro Finlandia -mitalilla. Kymmentä vuotta aikaisemmin Pro Finlandia -mitalin oli saanut Bolšoi-teatterin ensitanssija Galina Ulanova. Kekkonen itse sai Neuvostoliitosta Leninin kunniamerkin 1964 ja Neuvostoliiton Kansojen Ystävyyden kunniamerkin 1973. Huolimatta läheisistä yhteyksistään Neuvostoliittoon Kekkonen yritti säilyttää palkitsemisessa tarkasti ”kunnian tasapainon” idän ja lännen välillä. Vain sillä tavoin hän katsoi voivansa uskottavasti edustaa aktiivista ja sitoutumatonta ulkopolitiikkaa.
Urho Kekkonen erosi terveydellisistä syistä tasavallan presidentin virasta 27. lokakuuta 1981. Kun hän oli estynyt hoitamaan suurmestarin tehtävää, päätettiin vuoden 1981 itsenäisyyspäivän kunniamerkit jättää odottamaan uuden tasavallan presidentin astumista virkaansa.
