Tasavallan presidentiksi valittu Mauno Koivisto otti 27. tammikuuta 1982 vastaan virkaansa kuuluvat ritarikuntien suurmestarin tunnukset ritarikuntien kanslerilta, valtioneuvos K.-A. Fagerholmilta. Koivisto oli Kekkosen tavoin suhtautunut aikaisemmin pidättyvästi muihin kuin sota-aikana saamiinsa kunniamerkkeihin. Suurmestarina hän käytti kuitenkin valtiollista palkitsemisjärjestelmää aktiivisesti.
Koiviston ensimmäisiä päätöksiä vuonna 1982 oli vahvistaa vuoden 1981 itsenäisyyspäiväksi valmisteltu kunniamerkkiesitys. Määrä oli suuri, sillä esitettyjä kunniamerkkejä oli kaikkiaan noin 4 500. Jatkossa Koivisto ajoi pidättyvämpää linjaa kunniamerkkien antamisessa. Hän karsi ylimpien kunniamerkkien määrää siten, että kaikkein korkeimpien kunniamerkkien määrä pudotettiin neljännekseen, toinen taso puoleen ja kolmas kategoria niin ikään neljännekseen. Mitalien määrään Koivisto ei halunnut puuttua. Siten Kekkosen aikana syntynyt, laajaan palkitsemiseen koko yhteiskunnassa tähtäävä linjaus jatkui. Annettujen kunniamerkkien määrä kohosi Koiviston aikana entisestään. Enimmillään kunniamerkkejä myönnettiin yli kuusi tuhatta vuodessa.
Koivisto uskalsi tehdä rohkeita päätöksiä. Itsenäisyyspäivänä 1982 jatkosodan jälkeen asekätkennästä syytettynä olleelle, mutta vapauttavan tuomion saaneelle kenraaliluutnantti A.F. Airolle annettiin poikkeuksellinen kunniamerkki, Suomen Valkoisen Ruusun suurristi miekkoineen. Koivisto otti uudelleen käyttöön myös Mitalin inhimillisestä auliudesta. Hän antoi yhden mitalin itsenäisyyspäivänä 1983, viisi mitalia 1986 ja yhden vielä vuonna 1988. Sen jälkeen mitali ei enää ole ollut käytössä.
Koiviston presidenttikauden alussa ritarikuntien hallitus koki useita muutoksia, kun pitkään tehtävissä olleet henkilöt siirtyivät syrjään joko ikänsä tai terveystilansa vuoksi. Hallituksen jäsenyys oli ollut elinikäinen, minkä vuoksi vaihtuvuus oli ollut vähäistä. Vakiintuneen käytännön mukaan ulkoasiainministeriön valtiosihteeri ja Puolustusvoimain komentaja toimivat hallituksen jäseninä virkakautensa ajan. Ritarikuntien rahastonhoitajana toimi tasavallan presidentin kansliapäällikkö, kunnes tehtävä siirrettiin Koiviston aikana asiantuntijavirkamiehelle. Kenraalimajuri Ragnar Grönvall oli pitkään toiminut kaikkien kolmen valtiollisen ritarikunnan ”pääsihteerinä”, Vapaudenristin ritarikunnan sihteerinä vuodesta 1941 ja Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikunnissa vuodesta 1963. Hänen luopumisensa tehtävästä muutti ennen muuta kanslian toimintakäytäntöjä. Tasavallan presidentin ensimmäinen adjutantti toimi toisena sihteerinä vastaten ulkoasiainministeriön valtiosihteerin kanssa kansainvälisistä asioista ja valtiovierailujen yhteydessä toteutettavasta kunniamerkkivaihdosta. Kanslerit ja varakanslerit olivat suurmestarin tehtävään valitsemia, samoin hallituksen muut jäsenet. Ainakin yksi hallituksen jäsenistä edusti yleensä talouselämää ja toinen kulttuuria. Näin haluttiin varmistaa riittävä asiantuntemus järjestelmässä, joka tavoitteena oli palkita laajasti yhteiskunnan eri osa-alueilla ansioituneita kansalaisia.
Kunniamerkkien käyttöä kansainvälisessä diplomatiassa vähennettiin Koiviston aikana. Etenkin Neuvostoliiton suhteen politiikka oli pidättyvää, mikä johtui myös suurista muutoksista ja lopulta Neuvostoliiton hajoamisesta. Aikakauden nopeista muutoksista kertoo se, että vielä vuonna 1989 Suomen Valkoisen Ruusun suurristi ketjuineen oli annettu Puolan kansantasavallan valtioneuvoston puheenjohtajalle, kenraali Wojciech Jaruzelskille. Vuonna 1993 saman kunniamerkin vastaanotti Puolan uudistuneen tasavallan presidentti Lech Wałęsa.
Tasavallan presidentin tehtävään 1.3.1994 astunut Martti Ahtisaari tunsi ritarikuntien toiminnan entuudestaan, sillä hän oli ulkoasiainministeriön valtiosihteerinä ollut ritarikuntien hallituksen jäsen. Ahtisaari noudatti pitkälti samoja linjauksia kuin edeltäjänsä Mauno Koivisto. Ylimpien kunniamerkkien määrä pidettiin pienenä, ja määrällinen painopiste oli selvästi mitaleissa. Vasta Ahtisaaren aikana ritarikunnan hallitukseen nimitettiin ensimmäinen nainen, Suomen Rooman-instituutin johtajana toiminut dosentti Päivi Setälä. Hänestä tuli vuonna 1997 myös ritarikuntien ensimmäinen naispuolinen varakansleri.
Tasavallan presidentiksi vuonna 2000 tullut Tarja Halonen oli Suomen ensimmäinen naispuolinen presidentti ja ritarikuntien suurmestari. Vuonna 2005 Jyväskylän yliopiston kansleri Aino Sallinen nimitettiin ministeri Jaakko Iloniemen jälkeen ritarikuntien kansleriksi. Hänen kautensa oli poikkeuksellisen pitkä, sillä se kesti vuoden 2016 loppuun. Ritarikuntien hallituksessa oli siirrytty määräaikaisiin kausiin. Yleisperiaatteena oli, että hallituksessa saattoi toimia kahden kauden ajan eli yhteensä kahdeksan vuotta. Näin saatiin aikaan enemmän vaihtuvuutta ja uusia näkemyksiä. Halonen korosti erityisesti sitä, että valtiollisen palkitsemisjärjestelmän tuli elää ajassaan ja tunnistaa nopeasti tapahtuneet muutokset. Erityisen painon saivat tasa-arvokysymykset, sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja kansainvälinen yhteistyö, josta Halosella oli jo vahvaa kokemusta ulkoasiainministerinä.
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on korostanut 1.3.2012 alkaneella suurmestarikaudellaan tavanomaisen ylittäviä saavutuksia edellytyksenä kunniamerkillä palkitsemiseksi. Työelämä ansioiden lisäksi erityisen tärkeää on vapaaehtoinen toiminta yhteiskunnan ja lähimmäisten hyväksi. Edeltäjien tiukka linja ylimpien kunniamerkkien myöntämisessä suomalaisille on jatkunut. Niinistö on painottanut niiden sotaveteraanien – miesten ja naisten – palkitsemista, jotka aiemmin ovat jääneet vaille valtiollista tunnustusta. Näiltä osin hän on jatkanut käytäntöä, joka alkoi jo presidentti Koiviston suurmestarikaudella. Vuosina 2015–2018 Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitali on päätetty antaa kaikille kriteerit täyttäville sotaveteraaneille. Määrät ovat olleet huomattavan suuria: vuonna 2015 annettiin yli 1 800 ja vuonna 2016 yli 3 600 mitalia, joista 1 500 naisille. Vuonna 2017 määrät ovat aiempia vuosia pienemmät, mutta kohteena ovat olleet myös ne Suomen sotiin 1939– 1945 osallistuneet ulkomaiset sotaveteraanit, jotka ovat aiemmin jääneet palkitsematta.
Kansainvälisten suhteiden merkitys on 1990-luvun jälkeen korostunut digitalisaation, viestinnän monimuotoistumisen ja globalisaation vaikutuksesta. Ahtisaarella, Halosella ja Niinistöllä on ollut laaja kansainvälinen kokemus, ja he ovat toteuttaneet tavoitteitaan myös kansainvälisen diplomatian keinoin. Kunniamerkkien vaihto on ollut osa kohteliaisuusdiplomatiaa. Siitä kertoo myös ulkomaisille valtionpäämiehille annettujen kunniamerkkien suuri määrä. Ahtisaari luovutti kuuden vuoden mittaisella presidenttikaudellaan 19 Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurristiä ketjuineen ulkomaisille saajille. Halosen kaksitoista vuotta kestäneellä kaudella korkein valtiollinen kunniamerkki luovutettiin 31 henkilölle. Koiviston kahden kauden aikana määrä oli ollut vain kaksitoista.
Joissakin tapauksissa annetuista kunniamerkeistä on käyty jälkikäteen kriittistä keskustelua. Näin etenkin Halosen vuonna 2009 Syyrian arabitasavallan presidentille Bašar al-Assadille antamasta Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurrististä ketjuineen. Tavoitteena oli tuolloin kannustaa – tunnistetuista epäkohdista huolimatta – Syyriassa orastanutta demokratisoitumiskehitystä. Syyrian tilanteen nopea heikkeneminen paria vuotta myöhemmin ei ollut tuolloin ennakoitavissa. Median jälkiviisas kritiikki on kuitenkin ollut nieltävä. Tuskinpa mikään maa on kuitenkaan onnistunut saavuttamaan kaikkia diplomaattisia tavoitteitaan.
Aino Sallisen kolmannen kauden päätyttyä ritarikuntien kansleriksi nimitettiin vuoden 2017 alusta lukien pääjohtaja, valtionarkistonhoitaja Jussi Nuorteva, joka oli toiminut hallituksen jäsenenä vuoden 2013 alusta ja varakanslerina vuodesta 2014. Suurimman muutoksen koki ritarikuntien kanslia, kun sen päätoimiseksi ensimmäiseksi sihteeriksi nimitettiin tasavallan presidentin adjutanttina vuosina 1992–2000 toiminut kontra-amiraali Antero Karumaa. Kanslianhoitajana 37 vuoden ajan toiminut Susanne Eriksson jäi eläkkeelle elokuun 2014 alussa. Karumaan aikana on kehitetty sähköisiä toimintamalleja niin kunniamerkkien esitys- ja päätösprosessissa kuin ritarikuntien viestinnässä. Kunniamerkkikäytäntöä on uudistettu siten, että ritarimerkin ja sitä ylemmän kunniamerkin lisäksi annetaan pienoiskunniamerkki ja kunniamerkkitunnus. Näin pyritään lisäämään ja monipuolistamaan kunniamerkkien käyttöä muutoinkin kuin silloin, kun tilaisuuteen kuuluvat alkuperäiskokoiset kunniamerkit.
Suomen valtiollinen palkitseminen on sadan vuoden aikana löytänyt oman mallinsa. Palkittavien määrä on kansainvälisesti nähden suuri, mutta kunniamerkkien arvostus on korkea. Tärkeää on se, että jokaisella Suomen kansalaisella ja Suomen hyväksi toimineella on mahdollisuus saada tunnustusta tekemästään työstä isänmaan, suomalaisen yhteiskunnan ja koko ihmiskunnan hyväksi.
Jussi Nuorteva
