Tasavallan ensimmäisen presidentin, K. J. Ståhlbergin oli valinnut eduskunta. Nuori, vain 41-vuotias Lauri Kr. Relander (1883–1942) valittiin tasavallan toiseksi presidentiksi 300 valitsijamiehen äänestyksellä. Hänen presidenttikaudellaan pyrittiin ulkopolitiikassa riippumattomuuteen Neuvostoliitosta. Sisäpoliittisesti kausi oli rikkinäistä aikaa ja sen loppua kohti kommunisminvastainen toiminta maassa voimistui.
Valtiovierailuilla salonkikelpoinen ja sympaattinen presidentti keräsi myötätuntoa Suomelle ja antoi Suomesta vakaan ja sivistyneen yhteiskunnan vaikutelman. Relander oli välitön esiintyjä, mikä teki hänestä myös kysytyn kotimaisten tapahtumien arvovieraan tai juhlapuhujan.
Suurmestari Relander antoi kaikkiaan 12 Suomen Valkoisen Ruusun suurristiä. Ensimmäinen palkituista oli säveltäjä Jean Sibelius, joka sai kunniamerkin 1925 ”tunnustukseksi hänen ainutlaatuisista ansioistaan suomalaisen säveltaiteen palveluksessa ja hänen sen kautta suorittamastaan työstä isänmaan hyväksi”. Suurmestari Relander kävi säveltäjän 60-vuotispäivänä henkilökohtaisesti antamassa hänelle kunniamerkin.
Suurmestari Relander antoi n. 400 kunniamerkkiä vuosittain. Pienin määrä kunniamerkkejä Suomen historiassa, ainoastaan 19, annettiin vuonna 1927. Sinä vuonna suurmestari oli ollut pitkiä aikoja vakavasti sairaana. Annettujen kunniamerkkien luokat noudattivat pyramidimallia – korkeimpia luokkia annettiin vähiten, kun taas ansioituneita rivikansalaisia palkittiin laajasti alemmilla luokilla.
Kansainvälisissä kilpailuissa menestyneiden urheilijoiden palkitsemista jatkettiin, esim. nelinkertainen luistelun maailmanmestari Clas Thunberg sai I luokan ritarimerkin 1929. Myös olympia-aate huomioitiin, kun kansainvälisen olympialaiskomitean puheenjohtaja paroni Pierre de Coubert palkittiin Suomen Valkoisen Ruusun I luokan komentajamerkillä – oli pitkälti hänen ansiotaan, että Suomi oli voinut osallistua vuosien 1908 ja 1912 olympialaisiin.
Ainoastaan naisille annettavan hopeisen ansiomitalin sai mm. sairaanhoidon uranuurtajatar Suomessa, vapaaherratar Sophie Mannerheim vuonna 1925. Näyttelijätär Mia Backman sai hopeisen ansiomitalin 1926. Hänestä tuli ensimmäinen suomalainen, joka palkittiin 1945 vastikään perustetulla Pro Finlandia -mitalilla. Suomessa asuva Sveitsin kansalainen Louis Perret, joka oli ranskantanut Kalevalan ja tehnyt kirjoituksillaan Suomea tunnetuksi ranskankielisessä maailmassa, palkittiin I luokan ritarimerkillä 1926 merkittävästä työstään Suomen hyväksi.
Ulkomaalaisille annetut
Suurmestari Relanderin tavoitteena oli lisätä Suomen tunnettavuutta ulkomailla. Relanderin ensimmäinen valtiovierailu suuntautui 1925 Viroon, jossa valtionvanhin Jüri Jaakso sai vastaanottaa – edeltäjänsä Konstantin Pätsin tavoin – Suomen Valkoisen Ruusun suurristin. Lisäksi Relander teki valtiovierailut Ruotsiin, Latviaan, Tanskaan ja Norjaan. Erityissuhdetta Pohjoismaihin korostettiin sillä, että kuninkaan lisäksi myös kruununprinssi sai suurristin ketjuineen, kun muutoin edellytyksenä oli valtionpäämiehen asema. Vaikka Relander ei käynyt Pohjoismaiden ja Baltian ulkopuolella, antoi hän suurristin ketjuineen osana kunniamerkkivaihtoa tai erityisin perustein myös kaukaisempiin maihin. Hänen presidenttikautensa loppumetreillä kunniamerkin saivat Belgian kuningas Albert sekä Alankomaiden prinssipuoliso Hendrik. Relander antoi kaikkiaan yhdeksän suurristiä ketjuineen.
Ritarikuntien hallitus
Suurmestari Relander halusi saada mahdollisimman laajat kansalaispiirit edustetuiksi ritarikuntien hallitukseen. Kun varakansleri Michaël Gripenberg ja luutnantti, vapaaherra Standertskjöld erosivat hallituksesta 1925, nimitti hän hallitukseen kolme uutta jäsentä – maataloushallituksen ylijohtajan J. E. Sunilan, entisen ylijohtajan Uuno Branderin sekä suojeluskuntain ylipäällikön eversti Lauri Malmbergin. Hän olisi ottanut mukaan edustajan sosiaalidemokraateistakin, jos he vain olisivat suostuneet tulemaan. Uudeksi varakansleriksi tuli pankinjohtaja Leo Ehrnrooth, Otto Stenrothin jatkaessa kanslerina. Sihteeri Koskimiehen tilalle nimitettiin 1928 pääkonsuli A. H. Paloheimo.
Uudistuksia
Ritarikunnan ohjesääntö edellytti myös jalokivillä koristeltujen kunniamerkkien antamista. Erilaisten suunnitelmien jälkeen – joissa vaikuttavana tekijänä olivat myös kustannukset – päädyttiin sijoittamaan yksi timantti ruusun keskelle. Lisäksi rintatähdessä pienemmät timantit upotettiin tunnuslausetta ”Isänmaan hyväksi” ympäröivään kahteen kultarenkaaseen ja suurristissä kehään ruusun ympärille. Ruotsin kuningas Kustaa V oli ensimmäinen, joka sai Suomen Valkoisen Ruusun suurristin jalokivien kera valtiovierailullaan Suomeen elokuussa 1925.
Vuodesta 1926 lähtien kunniamerkkien luovutus tapahtui Ritarikuntien kanslian uusissa tiloissa Presidentinlinnassa. Vuonna 1927 julkaistiin kunniamerkkien kantamisen uudet säännöt ”Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan hallituksen säännöt kotimaisten ja ulkomaisten kunniamerkkien kantamisesta”. Säännöissä määriteltiin mm. aikaisempaa selkeämmin koti- ja ulkomaisten kunniamerkkien keskinäinen arvojärjestys sekä annettiin tarkempia sääntöjä kunniamerkkien kantamisesta.
Liittyen jääkäreiden kotiinpaluun 10-vuotisjuhlallisuuksiin heräsi ajatus uuden, sotilaallisen ritarikunnan perustamisesta. Tällöin Suomen Valkoisen Ruusun antaminen sotilasansioista olisi lopetettu. Suurmestari asetti toimikunnan, jonka jäseniksi tulivat kanslerin, varakanslerin ja puolustusministerin lisäksi kaksi jääkäriä, kenraalimajurit Malmberg ja Sihvo. Kunniamerkin nimeksi ehdotettiin Kalevan miekan ritarikuntaa – muita nimiehdotuksia olivat ”Jääkäritähdistön ritarikunta” ja ”Hakkapeliittain ritarikunta”. Gallen-Kallela teki kunniamerkkien luonnokset kansallisromanttiseen tyyliin. Uusi ritarikunta kaatui kuitenkin poliittisen vastustuksen seurauksena 1930.
