Suurmestarit, 1956 – 1982
Urho Kaleva Kekkonen
1956–1982
Urho Kekkonen (1900–1986) toimi tasavallan presidenttinä kaikkiaan viisi kautta, joiden aikana korostui erityisesti hänen kykynsä toimia sillanrakentajana idän ja lännen välillä. Hänen onnistui säilyttää Suomi länsimaiden joukossa ja samanaikaisesti ylläpitää hyviä suhteita Neuvostoliittoon.
Nuoruudessaan Kekkonen oli ollut kunniamerkkejä vastaan. Vuonna 1919 hän oli ollut sitä mieltä, ettei niitä tulisi lainkaan jakaa tai kantaa ja vielä 1930-luvulla hän oli ilmoittautunut, ettei ota niitä vastaan. Sotavuodet ja valtiolliset tehtävät muuttivat kuitenkin hänen näkemystään. Ennen presidentiksi tuloaan hän oli ollut yli kahdeksan vuotta ritarikuntien hallituksen jäsen ja toiminut varakanslerina yli kolme vuotta.
Ketkä palkitaan kunniamerkein?
Suurmestari Kekkonen piti tärkeänä, ettei kunniamerkkejä annettaisi ainoastaan valtion virkamiehille tai palvelusvuosien perusteella. Sotavuosien seurauksena kunniamerkkien arvostus yhteiskunnassa ja niiden ymmärtäminen olivat kasvaneet, sillä suomalaisia oli palkittu laajasti heidän ansioistaan sotien aikana yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta. Kekkosen suurmestarikaudella kunniamerkkejä alettiin jakaa myös ansioituneille rivikansalaisille ja annettujen kunniamerkkien määrä kasvoi tästä syystä merkittävästi. Kun Paasikivi oli vuonna 1955 palkinnut Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikuntien kunniamerkeillä noin 1 500 kansalaista, palkitsi Kekkonen vuonna 1972 yli 5 000 kansalaista. Jottei korkeimpien kunniamerkkien arvostus kärsisi määrän kasvusta, lisäsi Kekkonen pääasiallisesti Suomen Valkoisen Ruusun kolmen mitaliluokan antamista. Kyseisen ritarikunnan suurristillä hän palkitsi ainoastaan 24 suomalaista.
Vain taiteilijoille ja kirjailijoille annettavaa Pro Finlandia-mitalia annettiin vuosina 1956–1973 vuosittain keskimäärin 20, mutta tämän jälkeen määrä väheni noin viiteentoista. Suurmestari Kekkonen oli kiinnostunut kulttuurielämästa, mikä näkyy mitalin antamista koskevissa päätöksissä. Kekkonen jatkoi suomalaisten äitien palkitsemista ”äitienpäivämitalilla” eli Suomen Valkoisen Ruusun I luokan mitaleilla.
Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuonna 1967 Kekkonen palkitsi kaikki Suomen elossa olevat olympiavoittajat Suomen Leijonan I luokan ritarimerkillä, jonka nauhaan oli kiinnitetty olympiarenkaiden muodostama kultainen solki. Tämän jälkeen voittajien palkitseminen oli satunnaista, kunnes Suomen satavuotisjuhlavuonna suurmestari Niinistö päätti, että vuodesta 2000 kaikki olympialaisissa ja paraolympialaisissa kultaa voittaneet palkitaan.
Ulkomaalaisille annetut kunniamerkit
Kekkosen presidenttikausi oli poikkeuksellisen pitkä ja hän antoi sen aikana kaikkiaan 41 Suomen Valkoisen Ruusun suurristiä ketjuineen, pääosin valtiovierailuiden yhteydessä. Vuonna 1962 hän antoi suurristin Ranskan presidentti Charles de Gaullille, mutta vaikutti siltä, että tämä koki ketjun hakaristit kiusallisina. Ne korvattiin kuunsenoksilla ja de Gaulle sai vastaanottaa uuden ketjun. Akseli Gallen-Kallelalla, joka oli suunnitellut ketjun vuonna 1919 ei luonnollisestikaan voinut aavistaa, mihin hakaristi toisen maailmansodan jälkeen symbolisesti liitettäisiin.
Myös suhteessa Neuvostoliittoon Kekkonen osasi taitavasti käyttää kunniamerkkejä diplomatian välineenä. Valtionpäämiehet saivat Suomen Valkoisen Ruusun suurristin ketjuineen, mutta kunniamerkein palkittujen joukossa oli myös suurlähettiläitä, sotilaita, taiteilijoita sekä ortodoksisen kirkon edustajia. Samalla Kekkonen pyrki säilyttämään ”kunnian tasapainon” idän ja lännen välillä. Suomessa maataan edustaneet suurlähettiläät saivat vakiintuneesti edelleenkin kunniamerkin jättäessään Suomen, mutta Kekkonen aloitti lisäksi suurlähettiläiden ansioituneiden puolisoiden palkitsemisen I luokan ritarimerkillä.
Ritarikuntien hallitus
Kekkosen suurmestarikaudella ritarikuntien hallitusta johti neljä eri kansleria, ylipormestari Eero Rydman (1953–1963), korkeimman oikeuden presidentti Toivo Tarjanne (1963–1973), vuorineuvos Erik Serlachius (1973–1980) sekä valtioneuvos Karl-August Fagerholm (1980–1983). Sihteerinä toimi vuodesta 1950 aina kuolemaansa asti 1960 Eino Wälikangas. Vuonna 1963 uudeksi sihteeriksi tuli kenraalimajuri Ragnar Grönvall. Hän oli perehtynyt kunniamerkki-instituutioon toimittuaan ylipäällikkö Mannerheimin adjutanttina niin sotien aikana 1939–1944, kuin myös hänen presidenttikaudellaan 1944–46. Tämän jälkeen hän toimi vielä presidentti Paasikiven adjutanttina vuoteen 1956 saakka. Myös Grönvallista tuli pitkäaikainen sihteeri – hän toimi tehtävässä kaikkiaan 20 vuotta.
Uudistuksia
Kunniamerkkien kantojärjestys päivitettiin vuonna 1958 (edellinen oli vuodelta 1940). Kunniamerkkien kantamissäännöt puolestaan päivitettiin vuosina 1979 ja 1982 (edelliset kantamissäännöt olivat niin ikään vuodelta 1940). Kekkosen suurmestarikauden alussa kunniamerkkien jakaminen siirrettiin juhannuksesta itsenäisyyspäivään. Vuonna 1960 päätettiin puolestaan ajoittaa kunniamerkkien antaminen sotilaille myös Puolustusvoimain lippujuhlan päivään 4. kesäkuuta.
Vuonna 1960 Kekkonen päätti lopettaa Vapaudenristin rauhanaikaisen antamisen, sillä hänen mielestään rauhan aikana annetut Vapaudenristit laskisivat sodan aikana annettujen arvoa. 1970-luvun alussa tuli esille muutamia suunnitelmia Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan korvaamista yhdellä ritarikunnalla – Suomen itsenäisyyden tai Suomen lipun ritarikunnalla – mutta näitä ajatuksia ei koskaan toteutettu olemassa olevien ritarikuntien perinteikkään historian ja niiden toimivuuden vuoksi.
Kun Suomessa korostettiin kunniamerkki-instituution merkitystä kansalaisten palkitsemisessa ja sen laajaa yhteiskunnallista pohjaa, naapurimaassamme Ruotsissa kehitys kulki toiseen suuntaan. Siellä päätettiin vuonna 1974, ettei Ruotsin kansalaisia enää palkita ritarikuntien kunniamerkeillä.
Kekkonen erosi terveydellisistä syistä tasavallan presidentin tehtävästä lokakuussa 1981. Koska hän oli estynyt hoitamaan suurmestarin tehtävää, päätettiin kyseisen itsenäisyyspäivän kunniamerkkien jakamista siirtää. Niiden jakamisesta päätti seuraavana vuonna hänen seuraajansa, suurmestari Mauno Koivisto.
