Venäjän armeijan kenraaliluutnantti, vapaaherra Gustaf Mannerheim sai kesäkuussa 1917 komentoonsa nykyisin Romanian ja Ukrainan rajalla sijaitsevassa Bukovinassa taistelleen Venäjän 6. Ratsuväkiarmeijakunnan. Hän oli 50-vuotias ammattisotilas, jonka ura oli vahvassa nousussa. Syyskuun 22. päivänä Mannerheim sai Venäjän sotavoimien ylipäälliköltä, kenraaliluutnantti Nikolai Duhoninilta kuitenkin yllättävän sähkösanoman. Siinä Mannerheimille ilmoitettiin, että hänet oli siirretty reserviin, ”koska ette sopeudu nykyisiin oloihin”.
Keisari Nikolai II:n luopuminen valtaistuimesta helmikuussa 1917 oli mullistanut Venäjän eikä keisaria lähellä ollut entinen Chevalier-kaartin upseeri sopinut uuden hallituksen linjaan. Olot Venäjällä olivat epävarmat, minkä vuoksi Mannerheim päätti palata kotimaahansa Suomeen, jonne hän saapui Pietarin kautta joulukuun 18. päivänä 1917. Vajaata kahta viikkoa aikaisemmin Suomi oli julistautunut itsenäiseksi. Suomessa oli itsenäistymisen jälkeen vahvoja venäläisiä sotavoimia ja hallituksen kyky ylläpitää sisäistä järjestystä oli heikko. Suomella ei ollut omaa armeijaa ja vain harvoilla upseereilla oli tuoretta sotakokemusta. Hallitus kääntyi Mannerheimin puoleen ja nimitti hänet 15. tammikuuta 1918 sotilaskomitean puheenjohtajaksi. Epävirallinen sotilaskomitea oli saanut alkunsa vuonna 1915 Suomen itsenäisyyttä ajaneiden entisten Suomen kadettikoulun upseerien keskuudessa. Hallitus oli nyt päättänyt virallistaa sen aseman ja rakentaa sen avulla tasavallan oman armeijan. Tammikuun 26. päivänä 1918 Mannerheim nimitettiin hallituksen joukkojen ylipäälliköksi. Kahta päivää myöhemmin Mannerheimin komentamat valkoiset joukot ryhtyivät riisumaan venäläisiä aseista Pohjanmaalla ja Helsingissä vallan otti proletariaatin diktatuuriin vallankumouksen avulla pyrkinyt Kansanvaltuuskunta. Venäläisten joukkojen karkottamiseen tähdännyt vapaussota muuttui nopeasti katkeraksi sisällissodaksi.
Venäjän palkitsemisjärjestelmän tuntenut Mannerheim ymmärsi hyvin palkitsemisen merkityksen. Hän oli itse saanut Pyhän Annan ja Pyhän Stanislauksen 1. luokan ritarimerkit miekkojen kera, Pyhän Vladimirin 2. luokan ritarimerkin miekkojen kera ja suuresti arvostamansa Pyhän Yrjön ritarikunnan 4. luokan joulukuussa 1914. Toiminta lähellä hovia oli tuonut hänelle myös useita ulkomaisia kunniamerkkejä.
Vuoden 1918 sodassa palkitsemista varten perustetut Vapaudenristit ja Vapaudenmitalit olivat syntyneet ylipäällikkö, kenraali Mannerheimin aloitteesta ja hän oli osallistunut myös pitkälti kunniamerkkien suunnitteluun ja jakoperusteiden määrittelyyn. Hän oli kuitenkin luopunut ylipäällikkyydestä, koska ei hyväksynyt valkoisia tukeneiden saksalaisten vahvaa puuttumista Suomen armeijan järjestelyihin ja toimintaan. Mannerheim sai eron 31.5.1918 ja siirtyi ulkomaille.
Saksan hävittyä sodan Mannerheimia tarvittiin uudelleen. Hänet tunnettiin myönteisestä asenteestaan Ranskaa ja Isoa-Britanniaa kohtaan. Joulukuun 12. päivänä 1918 Suomen eduskunta valitsi hänet Suomen valtionhoitajaksi. Valtionpäämiehenä toimiessaan Mannerheim päätti 28.1.1919 lopettaa Vapaudenristien ja Vapaudenmitalien antamisen ja perustaa niiden tilalle Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan. Käytännössä sodan ajan kunniamerkkien jälkijakelua jatkettiin vielä 1920-luvullakin. Asiaa hoitamaan perustettiin sotaministeriön alainen kunniamerkkivaliokunta. Sen keräämien tietojen mukaan Vapaudenristejä ja Vapaudenmitaleja annettiin päiväkäskyjen perusteella kaikkiaan 28 317 henkilölle.
Mannerheimin valtionjohtajakausi päättyi 25.7.1919, kun hän hävisi Suomen ensimmäiset presidentinvaalit K. J. Ståhlbergille, joka sai yli 70 prosenttia annetuista äänistä. Kunniamerkkien jakamisesta oli käyty kevään 1919 aikana keskustelua valtioneuvostossa ja eduskunnassa. Suhtautuminen etenkin Sosialidemokraattisen puolueen ja Maalaisliiton piirissä oli huomattavan kriittistä. Mannerheim päätti kuitenkin 16.5.1919 vahvistaa Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan ohjesäännön. Sen mukaan ritarikunnan suurmestarina toimi Suomen valtakunnan päämies, joka sen tunnuksena kantoi ritarikunnan suurristiä ketjuineen. Tämä käytäntö on jatkunut siitä saakka.
Presidentinvaalin hävittyään Mannerheim vetäytyi poliittisesta toiminnasta, vaikka oli aktiivinen muun muassa Suomen Punaisen Ristin ja Partioliikkeen toiminnassa. Hänet kutsuttiin Suomen Partioliiton kunniapartiolaiseksi vuonna 1919 ja hän perusti ansioituneille partiolaisille jaettavaksi 1920 Mannerheim-soljen. Sekin oli Mannerheimin luottamusta nauttineen Akseli Gallen-Kallelan suunnittelema. Ensimmäisen maailmansodan aiheuttamat yhteiskunnalliset vaikeudet nähnyt Mannerheim oli vuonna 1920 perustamassa Mannerheimin Lastensuojeluliittoa. Mannerheim rahoitti liiton toimintaa ja oli sen kunniapuheenjohtaja. Vuonna 1931 Mannerheim kutsuttiin tasavallan presidentin alaisen puolustusneuvoston puheenjohtajaksi. Kahta vuotta myöhemmin hänelle suotiin sotamarsalkan arvo.
Toisen maailmansodan sytyttyä Suomi joutui marraskuun lopulla 1939 sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Mannerheimista tuli heti sodan sytyttyä puolustusvoimain ylipäällikkö. Sota-aikana Vapaudenristi ja Vapaudenmitali otettiin uudelleen käyttöön. Jatkosodan aikana, palkitsemistarpeen lisäännyttyä, esitti Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan hallitus Suomen Leijonan ritarikunnan perustamista. Tasavallan presidentti Risto Ryti allekirjoitti perustamisasetuksen 11.9.1942.
Mannerheimilla oli keskeinen rooli Suomen sota-ajan palkitsemisjärjestelmässä. Vapaudenristin ritarikunnasta tuli 16.12.1940 annetulla asetuksella pysyvä sotilasansioritarikunta. Mannerheimin aloitteesta ritarikuntaan perustettiin samalla Mannerheimristi, joka voitiin antaa sotilasarvoon riippumatta poikkeuksellisista sotilaallisista ansioista. Mannerheim-ristiä oli kaksi luokkaa. 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi nimettiin sodan aikana 191 sotilasta, 1. luokan Mannerheim-ristin saajia on vain kaksi, toisena Mannerheim itse.
Tasavallan presidentti Risto Rytin erottua toimesta 1.8.1944 Mannerheim valittiin hänen seuraajakseen 4.8.1944. Elokuun 18. päivänä 1944 hän antoi uudistetun asetuksen Vapaudenristin ritarikunnasta. Sodan aikana oli 10.12.1943 Suomen Leijonan ritarikuntaan perustettu myös kulttuuriansioista jaettava Pro Finlandiamitali. Mannerheim perusti vuonna 1945 asetuksella myös Mitalin inhimillisestä auliudesta (Pro Benignitate Humana). Se voitiin antaa sekä suomalaisille että ulkomaalaisille henkilöille ihmisrakkauden palveluksessa suoritetusta menestyksellisestä ja epäitsekkäästä toiminnasta sotavuosien 1941–1944 uhrien hyväksi. Suurin osa sen saaneista oli ruotsalaisia ja tanskalaisia, jotka olivat sodan vaikeina vuosina ottaneet hoitoonsa suomalaisia sotalapsia tai muuten humanitaarisesti tukeneet Suomea.
Suomen marsalkan arvon 75-vuotispäivänään 4.6.1942 saanut Mannerheim sai 1940 oikeuden toimia Vapaudenristin ritarikunnan elinikäisenä suurmestarina. Erottuaan omasta pyynnöstään 4.3.1946 tasavallan presidentin toimesta Mannerheim vetäytyi julkisesta elämästä. Hän kuoli 27.1.1951 Sveitsin Lausannessa, jossa hän viimeisinä vuosinaan asui pitkiä aikoja. Hänen vaikutuksensa Suomen ritarikuntien toimintaan ja palkitsemisjärjestelmän kehitykseen oli suurempi kuin kenelläkään muulla. Mannerheim sai itse Suomen korkeimmat kunniamerkit, Vapaudenristin suuristin miekkoineen ja jalokivineen, Suomen Valkoisen Ruusun suurristin ketjuineen, miekkoineen ja jalokivineen, 1. ja 2. luokan Mannerheim-ristin ja ainoana kappaleena annetun 1. luokan Vapaudenmitalin ruusukenauhassa.
