Suomen eduskunta hyväksyi 6. joulukuuta 1917 maata johtaneen senaatin kahta päivää aikaisemmin laatiman esityksen Suomen julistautumisesta itsenäiseksi tasavallaksi. Senaatissa oli valmisteltu hallitusmuoto ja itsenäisyydelle ryhdyttiin hakemaan ulkovaltojen hyväksyntää. Neuvosto-Venäjä, Ruotsi, Ranska ja Saksa tunnustivat Suomen suvereniteetin 4. tammikuuta 1918, Tanska ja Norja vajaata viikkoa myöhemmin.
Itsenäisen valtion instituutioiden rakentaminen ei tapahtunut hetkessä. Suomella ei ollut armeijaa, järjestysvalta oli heikoilla paikallisilla miliiseillä ja maassa oli vielä kymmeniä tuhansia venäläisiä sotilaita. Venäjä oli aiemmin hoitanut koko keisarikunnan ulkosuhteet, nuorella tasavallalla ei ollut niistä kokemusta kuin konsuliasioiden tasolla. Maan talous oli käynnissä olleen ensimmäisen maailmansodan vuoksi heikko ja maa oli poliittisesti sisäisesti jakautunut. Sosialidemokraattinen puolue oli äänestänyt itsenäistymistä vastaan ja monet sen jäsenistä kannattivat bolševikkien ajatusta yhteiskunnallisten uudistusten toteuttamisesta vallankumouksen ja proletariaatin diktatuurin voimalla.
Hallituksen joukot ryhtyivät ylipäälliköksi kutsutun kenraaliluutnantti Gustaf Mannerheimin johdolla tammikuun 28. päivänä riisumaan venäläisiä joukkoja aseista. Vapaussota muuttui nopeasti katkeraksi sisällissodaksi, kun punakaartit ryhtyivät vallankumoukseen ja ottivat vallan pääkaupunki Helsingissä. Osa senaatin jäsenistä onnistui siirtymään Vaasaan, josta tuli lyhyeksi aikaa valkoisen Suomen hallituskaupunki. Punaisten puolella valtaa käytti vallan käsiinsä ottanut Kansanvaltuuskunta.
Yksi suvereenin valtion tunnusmerkeistä on valtionpäämiehen oikeus valtiolliseen palkitsemiseen. Suomessa ei monien kiireisempien asioiden vuoksi ollut ehditty miettiä tätä asiaa. Se nousi kuitenkin esille sisällissodan aikana. Valkoisia joukkoja komentanut Mannerheim oli palvellut Venäjän keisarillisessa hovissa ja ollut sotilaspalveluksessa eri puolilla laajaa valtakuntaa. Hän tunsi hyvin Venäjän palkitsemisjärjestelmän ja ymmärsi myös sen merkityksen ”urhoollisten suoritusten, taitavasti johdettujen sotatoimien tai kansalaisansioitten palkitsemiseksi tuona ankarana ja vaarantäyteisenä aikana”, kuten arvostettu kunniamerkkiasiantuntija ja Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan pitkäaikainen hallituksen jäsen, vapaaherra Ernst Fabian Wrede kuvasi suomalaisen palkitsemisjärjestelmän syntyvaihetta.
Ylipäällikkö Mannerheim päätti helmikuun 13. päivänä 1918 kutsua kunniamerkkien suunnittelijaksi Suomen tunnetuimpiin kuuluneen taiteilija Akseli Gallen-Kallelan. Hän oli kiinnostunut heraldiikasta ja jugendtyylille ominaisesta symboliikasta. Kunniamerkkien lisäksi Gallen-Kallelan tehtävä oli suunnitella armeijalle lippuja, arvomerkkejä ja univormuja.
Gallen-Kallela oli innostunut tehtävästään. Hän oli jo 2.2.1918 piirtänyt Haapamäen asemalla lyijykynäpiirustuksen ”Suomen Ruusun Kunniakunnan” kunniamerkistä. Taiteilija oli luonnostellut myös kirjeen, jolla hän aikoi ehdottaa Suomen armeijalle kunniamerkkien ja ”arvoviitan” perustamista. Tuo esitys jäi lähettämättä, mutta kunniamerkkien suunnittelu käynnistyi nopeasti hänen saavuttuaan Vaasaan. Helmikuun 20. päivänä valmistuivat ensimmäiset luonnokset. Mannerheim kommentoi suunnittelua ja nopeasti muotoutui yrjönristiin perustuva kunniamerkki, johon oli liitetty Gallen-Kallelan taiteessaan paljon käyttämä hakaristitunnus. Sitä oli paljon käytetty myös kansanomaisissa käsitöissä Suomessa.
Kenraali Mannerheim allekirjoitti 25.2.1918 senaatille esityksen Vapaussodan kunniamerkkien perustamiseksi. Senaatti teki 4. maaliskuuta 1918 päätöksen Vapaudenmitalien ja Vapaudenristin ritarimerkkien väliaikaisista säädöksistä. Maaliskuun 19. päivänä senaatti hyväksyi kunniamerkkien valmistamisen GallenKallelan piirrosten pohjalta ja antoi hänelle tehtäväksi hankkia kunniamerkit.
Ensimmäiset Vapaudenristien ja Vapaudenmitalien saajat.
Suomen Tasavallan Sotajoukkojen Ylipäällikön päiväkäsky
N:o 20, 12.3.1918.
Sodanajan oloissa kunniamerkkejä ei ollut mahdollista valmistaa Suomessa, joten ne päätettiin tilata ulkomailta. Vapaudenristit tilattiin Saksasta R. Ziechin kunniamerkkitehtaalta. Ruotsalaiselta kunniamerkkivalmistaja Sporrong & Co:lta puolestaan tilattiin 20000 hopeista ja 30000 pronssista Vapaudenmitalia. Kunniamerkkinauhoja tilattiin berliiniläiseltä Max Küstin nauhakutomosta lähes kymmenen kilometriä.
Kunniamerkkien valmistus kesti pitkään. Sen vuoksi vielä vapaussodan voitonparaatissa Helsingissä 16.5.1918 Vapaudenristillä tai Vapaudenmitalilla palkituilla oli asepukunsa napinlävessä vain 2. luokan Vapaudenmitalin punakeltainen nauha. Värit punainen ja keltainen (kulta) oli valittu Suomen vaakunan värien mukaisesti. Tuossa vaiheessa Suomen lippuna oli vielä käytössä punakeltainen leijonalippu. Kunniamerkkien valmistuttua ne jaettiin jälkikäteen saajilleen. Itsenäisen Suomen kunniamerkkijärjestelmä oli näin saanut alkunsa.
