Suomen satavuotiaat ritarikunnat pyrkivät kulloisenkin suurmestarin tekemien linjausten mukaisesti kehittämään valtiollista palkitsemista siten, että se kykenee vastaamaan ajan muuttuviin haasteisiin. Tasavallan presidentiksi 1982 valittu Mauno Koivisto oli edeltäjänsä presidentti Urho Kekkosen tavoin suhtautunut ennen tehtävään astumistaan pidättyvästi kunniamerkkien antamiseen ja kantamiseen. Asemaansa ilmaisevien kolmen ritarikunnan ylimpien tunnusten lisäksi hän kantoi pääsääntöisesti vain sotavuosiin liittyviä kunniamerkkejä. Hänen kuoltuaan ne oli aseteltu myös hänen arkkunsa eteen valtiollisissa hautajaisissa 25.5.2017.
Aiemmasta pidättyvästä asenteestaan huolimatta Mauno Koivisto käytti aktiivisesti mahdollisuuksiaan valtiolliseen palkitsemiseen. Hänen päätöksestään ylimpien kunniamerkkien vuosittain annettavaa määrää vähennettiin. Lisäksi Koivisto suurmestarina päätti, että samalle henkilölle uutta kunniamerkkiä voi pääsääntöisesti esittää vasta, kun edellisen saamisesta on kulunut vähintään seitsemän vuotta. Ansioristien ja -mitalien määrä – samoin kuin vuosittain annettavien kunniamerkkien kokonaismäärä – kuitenkin nousi uudistuksen jälkeen. Koivisto halusi suunnata painopisteen siten, että koko yhteiskuntaelämä huomioitiin entistä paremmin. Vuonna 1983 hän päättikin suurmestarina yli 6 000 kunniamerkin antamisesta.
Ensimmäinen nainen ritarikuntien hallitukseen nimitettiin vasta 1.1.1993 lukien, kun suurmestari pyysi tehtävään Helsingin yliopiston naishistorian professorin Päivi Setälän. Vuosina 1994–1997 Setälä toimi Suomen Rooman instituutin johtajana, mutta sai tammikuussa 1997 nimityksen varakansleriksi. Tämän jälkeen Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikuntien hallituksessa on aina ollut naisjäseniä. Pitkäaikaisin heistä oli Jyväskylän yliopiston rehtori Aino Sallinen, joka nimitettiin hallitukseen 7.1.1997 ja kansleriksi 1.1.2005 lukien. Hän toimi kanslerina yhdentoista vuoden ajan ja on siten toiseksi pitkäaikaisin kansleri Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonien ritarikuntien hallituksessa. Pisimpään kanslerina on ollut ritarikuntien ensimmäisenä kanslerina 1919–1938 toiminut Otto Stenroth. Nykyisen käytännön mukaisesti kansleri nimitetään tehtäväänsä enintään kahdeksi nelivuotiskaudeksi.
Kansainvälinen toiminta on merkittävästi lisääntynyt 1980-luvulta lähtien. Se näkyy selvästi korkeimpien kunniamerkkien vaihtamisessa valtiovierailuiden yhteydessä. Vuosina 1919–1939 kaikkiaan 21 Suomen Valkoisen Ruusun suurristiä ketjuineen oli annettu ulkomaisille valtionpäämiehille. Toisen maailmansodan aikana annettiin kuusi suurristiä ketjuineen ja Gustaf Mannerheimin ja J. K. Paasikiven presidenttikausilla yhteensä kolme. Vuoden 1956 jälkeen määrä kasvoi, kun Urho Kekkonen antoi tasavallan presidenttinä 1956–1982 Suomen valtion ylimmän kunniamerkin kaikkiaan 41 ulkomaiselle vastaanottajalle. Mauno Koiviston kahdentoista presidenttivuoden aikana tätä kunniamerkkiä annettiin 17 ja Martti Ahtisaaren kuusivuotiskauden aikana 19. Tarja Halosen kahden kauden aikana niitä jaettiin yhteensä 31 ja nykyisen suurmestarin ensimmäisen presidenttikauden aikana yhdeksän.
Vaihto tapahtui vastavuoroisuusperiaatteella. Mauno Koivisto saamat ulkomaiset kunniamerkit ovat esillä tämän näyttelyn ajan. Sen jälkeen monet niistä palautetaan yleisen kansainvälisen tavan mukaan luovuttajamaalle. Arvokkaat kunniamerkit kiertävät näin saajalta toiselle. Joihinkin kunniamerkkeihin on merkitty niiden henkilöiden nimet, jotka ovat kantaneet kyseistä kunniamerkkiä. Kansainväliseen kohteliaisuusdiplomatiaan kuuluu usein virallisten valtiovierailujen yhteydessä suoritettu laajempi kunniamerkkien vaihto. Valtiovierailun juhlaillalliseen kuuluvat kunniamerkit. Erityisen tärkeää on silloin kantaa molemmin puolin annettuja kunniamerkkejä.
Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlien lähestyessä kiinnitettiin veteraanijärjestöissä huomiota siihen, että sota-ajan laajasta palkitsemisesta huolimatta monet sotiin osallistuneista noin 600 000 suomalaisesta ja ulkosuomalaisesta miehestä ja 100 000 naisesta olivat jääneet vaille julkista tunnustusta. Monen veteraanin sotatie oli kestänyt jopa vuosien ajan. Tasavallan presidentti Mauno Koiviston aikana oli alkanut käytäntö palkita aiemmin palkitsematta jääneitä sotaveteraaneja Suomen Valkoisen Ruusun I luokan mitalilla.
Käytäntö jatkui Ahtisaaren ja Halosen presidenttikausilla, mutta se tavoitti kuitenkin vain pienen osan palkitsematta jääneistä. Ritarikuntien suurmestariksi 2012 tullut Sauli Niinistö hyväksyi syksyllä 2014 Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikuntien hallituksen esityksen, jonka mukaan vuosina 2015–2017 pyrittäisiin palkitsemaan kaikki kunniamerkittä vielä jääneet sotaveteraanit – miehet ja naiset. Hanketta päätettiin jatkaa vielä vuosina 2018–2019. Ritarikuntien hallituksen ja sotaveteraanijärjestöjen tuella voitiin vuosina 2015–2018 palkita lähes 7 000 aikaisemmin palkitsematta jäänyttä veteraania. Palkitseminen jatkui vielä vuonna 2019, jolloin mitalin sai noin 3 500 veteraania.
Vapaudenristin ritarikunnan toimintaa uudistettiin ajallisesti samaa tahtia Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikuntien kanssa. Kansleriksi vuonna 1986 tullut kenraali Lauri Sutela, joka oli toiminut puolustusvoimien komentajana 1974–1983, linjasi sodanajan palkitsemisen käytännöt. Vuonna 1989 ritarikunnan hallitus vahvisti suurmestarin kanssa valmistellun linjauksen maanpuolustustyössä ansioituneiden palkitsemisesta.
Ritarikunta säilytti luonteensa puolustusvoimien piirissä tehdystä työstä palkitsevana sotilasansioritarikuntana, mutta laajensi palkitsemisen kattamaan myös vapaaehtoisen maanpuolustustyön. Vuodesta 2002 alkaen Vapaudenristejä on annettu myös turvallisuuspoliittisista ansioista. Vapaudenristin kunniamerkki voidaan antaa yksilön lisäksi myös yhteisölle. Vapaussodan Invaliidien Liitto oli saanut oikeuden liittää Vapaudenristin lippuunsa jo vuonna 1928. Urho Kekkonen oli antanut saman oikeuden vuonna 1980 Sotainvalidien Veljesliitolle. Vuonna 1989 myös Suomen Sotaveteraaniliitto ja Rintamamiesveteraanien liitto saivat oikeuden kantaa lipuissaan Vapaudenristin nauhaa. Rintamanaisten Liitto ry:lle Vapaudenristi luovutettiin liiton 15-vuotisjuhlassa 1995. Aiemmin oikeuden kantaa lippuaan Vapaudenristillä nauhoineen olivat saaneet
keskeiset sotilasopetuksesta vastanneet laitokset. Viimeisin Vapaudenristin nauhoineen lippuunsa saanut yhteisö on Suomen Rauhanturvaajaliitto. Juhlallinen luovutus oli vuonna 2016 liiton 60-vuotisjuhlassa.
Suomen osallistuminen kansainvälisiin kriisinhallintaoperaatioihin laajensi Vapaudenristin kunniamerkkien käyttöpiiriä vuodesta 2006. Vapaudenristin lisäksi käyttöön tulivat myös alipäällystölle tarkoitettu 1. luokan Vapaudenmitali ja miehistölle tarkoitettu 2. luokan Vapaudenmitali. Vuonna 2006 hallitus linjasi, että korkean riskitason kriisinhallintatehtävissä ansioituneita voitiin palkita Vapaudenristillä miekkoineen keltaisessa ruusukenauhassa ja Vapaudenmitaleja tekstillä ”Urheudesta – För Tapperhet”.
Vuonna 2008 suurmestari Tarja Halonen hyväksyi Vapaudenristin ritarikunnalle uuden toimintaohjeen. Nykyään puolustusvoimien palveluksessa oleville sotilaille ja siviileille annetaan Vapaudenristin kunniamerkit Puolustusvoimain lippujuhlan päivänä 4.6. ja
maanpuolustustyössä ansioituneet siviilit saavat kunniamerkkinsä itsenäisyyspäivänä. Vuosittain annettavien kunniamerkkien määrä on vain muutamia kymmeniä, mutta niiden arvostus on erittäin suuri.
Suomen kaikki kolme valtiollista ritarikuntaa ovat säilyttäneet yleisen arvostuksensa ja pyrkineet kehittämään toimintaansa suurmestariensa linjausten mukaisesti. Näyttelyssä esillä olevat kaaviot kuvaavat ritarikuntien vaikutusta ja vaiheita sadan vuoden aikana.
Suomalainen kunniamerkkikäytäntö on kansainvälisesti ainutlaatuinen ja moni Suomen puolesta työtä tehnyt ulkomaan kansalainen on yhtä ilahtunut vastaanottamastaan valtiollisesta tunnustuksesta kuin Suomen omat kansalaiset. Tämä arvostus edellyttää
kuitenkin sitä, että ritarikunnat onnistuvat elämään yhteiskunnallisen muutoksen ja kansalaisten arvomaailman mukana myös tulevina vuosikymmeninä.
