Valtiollisen kunniamerkin virallinen luokitus ei aina ole sama kuin sen nauttima yleinen arvostus. Tämä näkyy erittäin selvänä niin sanotuissa äitienpäivämitaleissa. Naisten palkitseminen oli vahvistunut sodan aikana ja sama linja jatkui sodan jälkeen. Suomen äitien merkitystä oli korostanut marsalkka Mannerheimin äitienpäivänä 10.5.1942 Suomen äideille yhteisesti antama 4. luokan Vapaudenristi miekkoineen sota-ajan nauhassa. Se liitettiin Mannerheimin päiväkäskyn yhteyteen ja ripustettiin kaikkien Suomen kirkkojen seinälle.
Sodan jälkeen naisten vahva asema työelämässä sekä kulttuurin ja yhteiskuntaelämän monilla aloilla alkoi vähitellen näkyä yhä voimakkaammin myös valtiollisessa palkitsemisessa. Harva nainen sai vieläkään ylimpiä kunniamerkkejä ja muut jäivät helposti huomaamattomiksi saajien suuressa joukossa. Vuonna 1947 valtioneuvosto julisti äitienpäivän valtakunnalliseksi liputuspäiväksi. Väestöliitto päätti silloin juhlistaa tilaisuutta jakamalla äideille annetut Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kunniamerkit juhlallisessa erityistilaisuudessa. Siitä lähtien tuli käytännöksi luovuttaa äidille annetut kunniamerkit äitienpäivänä. Hyvin usein tasavallan presidentti on voinut myös itse antaa mitalit saajilleen.
Vuonna 1941 perustettu Väestöliitto vastasi virallisen äitienpäivätilaisuuden järjestämisestä vuoteen 1992 saakka. Liiton alkuperäisenä tavoitteena oli lisätä syntyvyyttä ja kasvattaa maan väkilukua, minkä katsottiin olevan välttämätöntä kansakunnan vahvistumiseksi. Äitien palkitsemiselle saatu julkisuus tuki tätä tavoitetta näkyvällä tavalla. Se johti siihen, että palkitut äidit olivat yleensä monilapsisista perheistä, usein kotoisin syrjäseudulta tai muuten vaikeista oloista.
Äitienpäivän palkitseminen on saanut paljon huomiota tiedotusvälineissä ja myöhemmin myös sosiaalisessa mediassa. Sillä on ollut voimakas vaikutus myös ihanteellisen äitikuvan muotoutumiseen – Väestöliiton tavoitteiden mukaisesti. Monilapsisuuden lisäksi palkitsemisperusteina olivat alkujaan työssä ja perhe-elämässä osoitettu toimeliaisuus, yhteiskunnallinen osallistuminen ja sosiaalinen vapaaehtoistyö.
Monien palkittujen äitien perheissä oli lapsia toista tusinaa. Perhemallin muuttuessa ennen muuta 1970-luvulta lukien yhä harvempi äiti edes halusi toimia vanhan ihannemallin mukaisesti. Äitienpäivän palkitsemisperinne pystyi kuitenkin vastaamaan muuttuvan yhteiskunnan haasteisiin. Äitien palkitseminen muuttui entistä monipuolisemmaksi Martti Ahtisaaren (1994–2000) ja etenkin Suomen ensimmäiseksi naispresidentiksi valitun Tarja Halosen presidenttikausilla (2000–2012) ja on jatkunut sen jälkeen.
Yhtenä esimerkkinä on kiintiöpakolaisena vuonna 2005 Suomeen tullut Immaculee Mukakarera, joka palkittiin Suomen Valkoisen Ruusun I luokan mitalilla kultaristein vuonna 2016. Ruandasta paennut Mukakarera oli leski, joka tuli Suomeen kahdeksan lapsensa kanssa. Hän ymmärsi heti koulutuksen antamat mahdollisuudet sekä työuralle että kototutumiselle. Mukakarera sai työpaikan Vantaan aikuisopistosta, toimi siellä maahanmuuttajien suomenkielen opettajan avustajana, kannusti omia lapsiaan kouluttautumaan ja tuki muiden lapsia.
”Äitienpäivämitalit” ovat poikkeuksellisia sen vuoksi, että kuka vain voi ehdottaa niitä henkilölle, jonka katsoo ansaitsevan arvostetun valtiollisen tunnustuksen poikkeuksellisen arvokkaasta työstään äitinä. Uusien näkemysten tuominen palkitsemiseen ei siis ole lähtöisin ritarikuntien hallitukselta, vaan linjaukset muotoutuvat pitkälti siltä perustalta, jonka ehdottajat tekevät. Äitien lisäksi ansioituneet isät voivat saada tunnustusta työstään. Se tapahtuu kuitenkin itsenäisyyspäivän palkitsemisessa. Äitienpäivän mitaleilla on vakiintunut asema, mutta se on vain yksi kanava laaja-alaisessa valtiollisessa palkitsemisessa.
Suurmestarin mahdollisuudesta käyttää palkitsemisjärjestelmää kertovat Mauno Koiviston aikana annetut seitsemän Mitalia inhimillisestä auliudesta (Pro Benignitate Humana). Niistä ensimmäisen sai vuonna 1983 suuria määriä äidinmaitoa luovuttanut petäjävetinen keittiöapulainen Lilja Virtanen. Yleisesti tunnetuimmat vastaanottajat olivat katulähetystyötä tehneet ja ruoka-apua jakaneet Veikko ja Lahja Hursti.
Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuonna 1967 päätti tasavallan presidentti Urho Kekkonen palkita kaikki Suomen elossa olleet olympiavoittajat Suomen Leijonan I luokan ritarimerkillä, jonka nauhaan oli liitetty olympiarenkaiden muotoinen kultainen solki. Sen jälkeen voittajien palkitseminen oli satunnaista. Vuonna 2012, suurmestari Sauli Niinistön ensimmäisessä kunniamerkkijaossa pyörätuolikelaaja Leo-Pekka Tähti sai ensimmäisenä vammaisurheilijana Suomen Leijonan I luokan ritarimerkin solkineen. Hän oli silloin voittanut neljä paralympialaisten kultamitalia.
Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuonna 2017 suurmestari Niinistö päätti, että kaikki olympiavoittajat ja paralympialaisissa kultaa vuodesta 2000 alkaen voittaneet suomalaisurheilijat tullaan palkitsemaan valtiollisilla kunniamerkeillä. Käytännöksi päätettiin, että yksilölajien olympiavoittajat saavat Suomen Leijonan ritarikunnan I luokan ritarimerkin solkineen. Joukkuelajien voittajat saavat puolestaan Suomen Leijonan ritarimerkin solkineen. Siinä solki on hopeinen. Siten esimerkiksi vuoden 1968 Grenoblen talviolympialaisissa pikaluistelussa kultaa voittanut Kaija Mustonen sai näin valtiollisen kunniamerkin tunnustukseksi menestyksekkäästä urastaan lähes puolen vuosisadan kuluttua voitostaan.
