Vapaudenristin ritarikunnan kunniamerkkien jako jatkui Suomen ja Neuvostoliiton välisen sodan päätyttyä syyskuussa 1944. Ritarikunnan rauhanajan hallitus päätti ensimmäisessä kokouksessaan helmikuussa 1946 kokoontua kerran vuodessa valmistelemaan esityksen rauhanajan ansioista annettavista kunniamerkeistä.
Sodanajan ansioista annettavien kunniamerkkien käsittely jatkui vuoteen 1947 saakka. Vapaudenristin ritarikunta oli vakiinnutettu asetuksella 18.8.1944. Mannerheim oli ritarikunnan elinikäinen suurmestari.
Sen vuoksi tasavallan presidentiksi 1946 valittu J. K. Paasikivi ei saanut ritarikunnan suurristiä heti astuessaan tehtävään vaan vasta Mannerheimin päätöksellä 9.10.1950. Kunniamerkki annettiin hänelle miekkoineen sota-ajan punaisessa nauhassa tunnustukseksi hänen Suomen hyväksi tekemistään valtiomiesteoista. Kun elinikäinen suurmestari Mannerheim kuoli tammikuussa 1951, Paasikivestä tuli viran puolesta suurmestari.
Kahden muun valtiollisen ritarikunnan, Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan, kunniamerkkien jako jatkui sodan jälkeen rauhanajan käytäntöjen mukaisesti. Mannerheim oli aktiivinen myös niiden palkitsemistoiminnassa.
Sodan jälkeen tasavallan presidenttinä toiminut Gustaf Mannerheim antoi kesäkuussa 1945 asetuksen uudesta inhimillisestä auliudesta annettavasta kunniamerkistä, joka sai nimen Muistomitali inhimillisestä auliudesta. Mitalin takasivun tekstin Pro Benignitate Humana mukaisesti mitalin lyhenteeksi tuli PBH.
Mitalia jaettiin tunnustukseksi Suomen hyväksi sodan aikana tehdystä työstä. Valmisteluvastuu osoitettiin Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikuntien hallitukselle. Ensimmäiset PBH-mitalit jaettiin syyskuussa 1946. Vuoden 1948 loppuun mennessä niitä oli jaettu ulkomaalaisille jo 4 500 kappaletta, joista peräti 4 200 ruotsalaisille. Suomalaisia saajia oli kaikkiaan noin 800. PBH-mitalin laajan jaon kausi päättyi 1952. PBH:sta annettua asetusta ei silti kumottu, vaikka kunniamerkin jako toistaiseksi päättyi.
Paasikiven jälkeen Suomen tasavallan presidentiksi valittiin vuonna 1956 Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikuntien varakanslerina toiminut Urho Kekkonen. Hänen aloittaessaan presidenttinä ja suurmestarina vakiintui käytäntö, jonka mukaan tasavallan presidentti sai kaikkien kolmen valtiollisen ritarikunnan suurristit tehtävään astuessaan. Kekkosen aikana vakiintui se tapa, jolla Suomen tasavallan presidentit ovat kantaneet kolmen ritarikunnan kunniamerkkejä juhla-asussaan.
Sota-aika oli lisännyt valtiollisten kunniamerkkien antamista. Niiden lisäksi sotaan osallistuneille ryhdyttiin 1957 jakamaan sodan 1941–1945 muistomitalia sekä taistelupaikkojen ja sotatoimiyhtymien omia muistoristejä. Niitä kannettiin juhlatilaisuuksissa ja vähitellen lisääntyneissä veteraanien omissa tilaisuuksissa, vapaaehtoisten maanpuolustusjärjestöjen juhlissa ja yliopistojen promootioissa.
Helsingin vuoden 1952 olympialaisten järjestelyihin osallistuneiden Suomen kansalaisten palkitsemiseksi ja kunnianosoitukseksi ulkomaisille arvovieraille perustettiin vuonna 1951 Suomen olympialaisen ansioristit ja ansiomitali. Ne olivat tasavallan presidentin Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikunnan suurmestarin ominaisuudessa antamia.
Jo ennen olympialaisia menestyneitä urheilijoita ja urheilujärjestötoiminnassa ansioituneita henkilöitä varten oli perustettu 1945 Suomen urheilun ansioristit ja -mitalit, jotka saivat 1983 nimen Suomen liikuntakulttuurin ja urheilun ansioristit ja -mitalit. Suomen urheilun suuren ansioristin ensimmäiset saajat vuonna 1947 olivat moninkertaiset olympiavoittajat Paavo Nurmi ja Hannes Kolehmainen sekä naisliikunnan keskeinen kehittäjä Elli Björkstén.
Suuren ansioristin on vuodesta 1958 lähtien antanut tasavallan presidentti ja se voi olla vain kahdellatoista henkilöllä samaan aikaan. Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikuntien hallitus kantoi huolta kunniamerkkien määrän lisääntymisestä, sillä se pelkäsi yleisyyden vähentävän niiden arvostusta. Voidaan kuitenkin todeta, että kansalaisten laaja palkitseminen oli toisaalta tehnyt kunniamerkkien käytön laajasti tutuksi ja nostanut sen arvostusta. Sotaveteraanit saattoivat lukea toistensa ”sotapolun” kantajan kunniamerkeistä.
Vuonna 1958 vahvistettiin kunniamerkkien virallinen kantojärjestys. Samana vuonna ilmestyi Lauri Jäntin ja Christer Karnilan kirjoittama suppea Kunniamerkkiaapinen. Siitä tuli keskeisin yleisteos, joka opasti kansalaisia kunniamerkkien käyttöön.
Suurmestari Kekkosen aikana kunniamerkkien vuosittainen määrä kasvoi. Vuonna 1960 hän päätti kuitenkin lopettaa Vapaudenristin ritarikunnan kunniamerkkien antamisen rauhan ajan ansioista. Syynä oli toisaalta se, että Kekkonen katsoi, että rauhan aikana annetut Vapaudenristit laskisivat sodan aikana annettujen arvoa. Hän katsoi, että rauhan aikana Suomelle riittäisi kaksi valtiollista ritarikuntaa.
