Kansainvälinen kohteliaisuusdiplomatia ja kunniamerkkivaihto olivat Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan muodostamisen välittömänä taustana, mutta ennen kaikkea siitä tuli keskeisin väline, jonka kunniamerkeillä palkittiin ansioituneita Suomen kansalaisia rauhan vuosikymmeninä 1919–1939. Ritarikunnan kunniamerkit viestittivät ulkomailla näkyvästi nuoren tasavallan valtiollisuutta ja valtion rakentaminen korostui myös palkittujen suomalaisten toimialoissa. Ritarikunta kuitenkin vakiinnutti asemaansa myös laajemmin suomalaisessa yhteiskunnassa, vaikka palkitsemisvolyymit olivatkin vielä varsin pieniä.
Valtionhoitajakautensa lopulla Mannerheim 1919 nimitti ritarikunnalle ensimmäisen hallituksen, joka sai tehtäväkseen valmistella kunniamerkkiesityksiä ja hoitaa ritarikunnan hallintoa. Ritarikunnan hallitus vastasi myös yleisemmin suomalaisen kunniamerkkikulttuurin normittamisesta muun muassa julkaisemalla säännöt kunniamerkkien kantamisesta. Laajempia ritarikunnan ulkoisiin muotoihin liittyviä uudistuksia toteutettiin vuonna 1936. Ritarikunnan hallitus voi myös päättää kunniamerkin julistamisesta menetetyksi. Tällaiset tapaukset ovat olleet erittäin harvinaisia.
Nuoren tasavallan vielä epävakaita oloja kuvasti se, että Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan ensi vuosina sen kunniamerkeillä palkittiin myös aseellisissa yhteenotoissa osoitettuja ansioita. Ritarikunnan ohjesäännön mukaan sen kunniamerkkejä voidaan antaa miekkojen kera taistelussa osoitetusta urhoollisuudesta. Suomen Valkoisen Ruusun mitaleja voidaan samassa tarkoituksessa antaa soljen kera. Solkeen tuli kaivertaa sen taistelun nimi, jossa mitali oli ansaittu. Vuosina 1920–1922 Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kunniamerkkejä miekkoineen annettiin Suomen itärajan yli suuntautuneisiin heimosotaretkiin ja rajakahakoihin liittyneistä ansioista. Ritarikunnan mitaleja on annettu solkineen vain vuonna 1920.
Kunniamerkkien antamiseen liittyvät menettelytavat hakivat muotojaan ritarikunnan ensi vuosikymmeninä. Valkoisen armeijan voitonparaatin päivä, 16. toukokuuta, oli ritarikunnan juhlapäivä vuoteen 1944 saakka, jolloin juhlapäiväksi tuli Suomen itsenäisyyspäivä, 6. joulukuuta. Vuosina 1920–1927 Suomen kansalaisia palkittiin kuitenkin pääasiassa uudenvuoden päivänä. Kunniamerkkejä annettiin kuitenkin yleisesti pienemmissä erissä pitkin vuotta, mikä osaltaan vaikeutti ansioiden kokonaisarviointia kunniamerkkiesitysten valmisteluvaiheessa.
Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan perustamisvuonna 1919 yli tuhat Suomen kansalaista palkittiin sen kunniamerkeillä, mutta seuraavan kahden vuosikymmenen aikana vuosittain suomalaisille annettujen kunniamerkkien määrät olivat sitä pienempiä. Virkamiesten ja sotilaiden osittain varsin rutiininomainen virkaasemaan ja määrävuosiin perustuva palkitseminen oli keskeisessä roolissa, vaikka myös kansalaisyhteiskunnan ansioita huomioitiin. Suomen itsenäisyyspäivään 6. joulukuuta ajoittuva kunniamerkkien jako alkoi vuonna 1936, jolloin palkittiin 270 Suomen kansalaista.
Toisin kuin monissa muissa maissa, esimerkiksi Pohjoismaissa, Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan ohjesääntö ei asettanut esteitä naisten palkitsemiselle ritarikunnan kaikilla kunniamerkkiluokilla. Käytännössä vuosina 1921–1939 naisille annettiin kuitenkin vain Suomen Valkoisen Ruusun mitaleja ja hopeista ansiomerkkiä, joka oli vuodesta 1921 alkaen varattu yksinomaan erittäin ansioituneiden naisten palkitsemiseen.
Poliittisen vasemmiston lisäksi kunniamerkkejä vierastettiin myös Maalaisliiton piirissä, mutta vastustus hälveni varsin nopeasti puolueen edustajien toimiessa korkeissa valtiollisissa tehtävissä. Vuonna 1925 tasavallan presidentiksi valittu Maalaisliittoa edustanut Lauri Kr. Relander halusi saada ritarikunnan hallitukseen edustetuksi mahdollisimman laajat kansalaispiirit. Relander totesi, että elleivät sosiaalidemokraatit olisi ”asettuneet kokonaan kielteiselle kannalle koko ritarikuntaan nähden, olisin koettanut heidänkin taholtaan saada jonkun edustajan”. Kunniamerkkilaitosta itsenäisyyden alkuvuosina vastustaneesta maalaisliittolaisesta Kyösti Kalliosta tuli tasavallan presidentti ja ritarikunnan suurmestari vuonna 1937.
Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan viettäessä 20-vuotisjuhlaansa tammikuussa 1939 sillä oli jo vakiintunut rooli isänmaan palveluksessa ansioituneiden kansalaisten palkitsemisessa. Vuosina 1919–1939 kaikkiaan lähes 10 000 suomalaista sai ritarikunnan kunniamerkin. Vuonna 1936 toteutettu suomalaisille annettavien kunniamerkkien vuotuisen pääjaon sijoittaminen luonteeltaan neutraaliin itsenäisyyspäivään oli omalta osaltaan korostamassa kansallista yhteisyyttä ja pohjustamassa ritarikunnan tietä koko kansan ritarikunnaksi.
