Kunniamerkkien ja ritarikuntien perinne juontuu keskiajalta, jolloin ristiretkien aikakaudella 1100-luvulla perustettiin hengellisiä ritarikuntia taistelemaan kristinuskon puolesta. Ritarikunnilla oli omat sääntönsä, ja niiden jäsenet antoivat lupauksen noudattaa yhteisiä velvoitteita.

Yhteiskunnan valtarakenteiden muuttuessa kirkon vaikutus ritarikunnissa väheni ja ruhtinaiden sekä kuninkaiden valta kasvoi. Muutoksen seurauksia oli, että ritarikunnat alkoivat palkita aatelisten ohella muitakin säätyjä ja kansalaisia.

Sotilaallisten ritarikuntien rinnalle perustettiin siviiliritarikuntia ja niiden yhdistelmiä, niin sanottuja sekaritarikuntia. Palkittavien piirin kasvaessa luovuttiin uskollisuuslupauksesta ja kiinteä jäsenkunta muuttui muodolliseksi yhteenliittymäksi. Ensimmäisissä ritarikunnissa jäsenistön ulkoisena tunnuksena oli viittaan ommeltu ristikuvio, mutta sen käytöstä siirryttiin kaulaketjussa kannettavaan tunnuskuvaan. Kehitys johti jäsenyyttä osoittaneista kuvioista ansiomerkkeihin, joita käytettiin hoveissa ja muissa virallisissa tilaisuuksissa.

Jotta palkitun arvoasema näkyisi, useimmat ritarikunnat jaettiin sotilasarvojen tapaan eri luokkiin, joiden toisistaan erottuvia kunniamerkkejä jaettiin arvohierarkian mukaan. Merkkien eriarvoisuutta korostettiin vielä siten, että ylimpien luokkien merkkejä, kuten suur- ja kaularistejä tai rintatähtiä, kannettiin alemmista eroavalla tavalla. Useissa ritarikunnissa on edelleen tapana antaa palkitsemisesta ja jäsenyydestä arkenakin näkyvä tunnus, kuten takin käänteessä kannettava värinauha tai nappi (bouton). Englannissa myönnetään korkeimpien kunniamerkkien yhteydessä arvonimi.

Hengellisistä maallisiin ritarikuntiin

Monissa kielissä suomen ritarikuntaa vastaava sana, kuten saksan kielen Orden, tulee latinan sanasta ordo (sääntö) ja tarkoitti syntyaikoinaan rajallista yhteisöä, jonka jäsenet sitoutuivat tarkkaan määriteltyihin velvoitteisiin ja sääntöihin. Ristiretkien myötä tämä yhteisömuoto levisi ritariston piiriin. Ordo tarkoitti kristillisessä maailmassa ennen muuta munkki- tai nunnakuntaa. 1100-luvulla perustettiin hengellisiä ritarikuntia, kuten Jerusalemin Pyhän Haudan, Johanniittain, Temppeliherrain ja Saksalainen ritarikunta. Niiden ja ratsastavien ritareiden päätehtävänä oli taistella kristinuskon puolesta sekä huolehtia pyhiinvaeltajista ja sairaista Pyhällä maalla. Suomen kielen ritarikunta-sana viittaa siis järjestelmän alkuaikoihin ja ratsastaviin ritareihin. Ritarikuntien päämiehenä oli paavi tai hänen nimeämänsä suurmestari.

Myös Pyreneitten niemimaalla kristittyjen suojaksi maureja vastaan perustettiin samanlaisia ritarikuntia, kuten Alcántara (1156) ja Calatrava (1158), jotka yhä toimivat Espanjassa.

Ruhtinaiden ritarikunnat – ritarikuntien aatteellinen perusta muuttuu

Kirkon yhteiskunnallinen valta alkoi 1300-luvulla siirtyä vähitellen maallisille ruhtinaille, kun nämä ryhtyivät perustamaan omia ritarikuntiaan. Silloin syntyivät Englannin Sukkanauharitarikunta (Order of the Garter) 1348, burgundilainen (sittemmin espanjalais-itävaltalainen) Kultaisen Taljan ritarikunta (Ordre de la Toison d’Or) 1429 ja tanskalainen Elefanttiritarikunta (Elefantorden) 1464, jotka yhä olivat luonteeltaan hengellisiä, mutta tavoitteinaan ruhtinailla oli oman valtansa ja maineensa vahvistaminen. Ritarikuntien sitein voitiin merkittävässä yhteiskunnallisessa asemassa olevia henkilöitä liittää kiinteämmin ruhtinaan hoviin. Jäsenyys velvoitti uskollisuuteen ja lojaalisuuteen jäsenyyden antajaa kohtaan. Jäsenten määrä oli kaikissa ritarikunnissa rajoitettu, ja jäsenyys edellytti aatelista syntyperää. Ritariksilyönti tapahtui juhlallisissa tilaisuuksissa, joissa myös vannottiin uskollisuudenvala. Useimmilla ritarikunnilla oli omat asusteensa ja viittansa, joihin oli neulottu ristikuvio. Esimerkiksi Sukkanauharitarikunnan ritarit käyttävät edelleen viittaa juhlatilaisuuksissaan. Myöhemmin ritarikunnan tunnusta alettiin kantaa kaulaketjussa. Merkkien muodot vaihtelivat medaljongeista ritarikunnan symbolia mukaileviin koruihin, kuten Sukkanauharitarikunnan ratsastavaan Pyhään Yrjänään, Elefanttiritarikunnan norsuun  tai Kultaisen Taljan  ritarikunnan oinaantaljariipukseen. Tunnusmerkin näkyvä käyttö oli velvollisuus, jonka laiminlyönneistä sakotettiin. Pappisveljillä oli usein omat tunnuksensa, ja heitä kutsuttiin ritarin sijasta jäseniksi. Aikaa myöten ritarikunnan jäsenmerkistä muodostui kunniamerkki, joka myönnettiin palkinnoksi ansiokkaista teoista. Ensimmäisiä ristinmuotoisia kunniamerkkejä käyttivät Ranskassa vuonna 1469 perustettu Pyhän Mikaelin ritarikunta (Ordre de Saint-Michel) ja vuonna 1578 perustettu Pyhän Hengen ritarikunta (Ordre du Saint-Esprit).

Ruhtinaat lähettivät ritarikuntamerkkejä toisilleen kunnioituksensa osoituksina, mutta myös varmistaakseen keskinäisen lojaalisuuden. Ulkomaidenkin kansalaisia otettiin ritarikuntien jäseniksi. Jäsenyyden edellyttämän uskollisuudenvalan vuoksi oli periaatteessa mahdotonta kuulua useampaan kuin yhteen ritarikuntaan.

Ruhtinaiden perustamat ritarikunnat saivat ajan myöten valtiollisten ritarikuntien luonteen.  Suurmestarin arvo säilyi kuninkailla, ja tämä oikeus siirtyi perintönä hallitsijasuvussa.

Yhteiskunnan muutos muuttaa ritarikuntia

1600-luvulla alkoivat läänityslaitos ja samalla maaorjuus väistyä. Ruhtinaiden valta kaventui ja valtiovalta keskittyi. Hallitsijoiden tukena eivät enää olleet vain aatelisto, armeija ja korkein valtiollinen johtoporras, vaan yhteiskunnan kehitykseen vaikuttivat nyt aateliston ohella sekä sivistynyt porvaristo että muut säädyt samoin kuin kaikkien vapaiden alojen – kulttuurin, tieteen, kaupan, elinkeinoelämän – edustajat. Laajojen kansalaispiirien palkitsemiseksi ansiokkaasta toiminnasta sekä sodan että rauhan aikana tarvittiin uusia, taloudellisesti toteutettavissa olevia etuoikeuksia ja palkintoja. Kuitenkin vielä 1700-luvun alussa perustettiin yksiluokkaisia ritarikuntia, jotka oli tarkoitettu vain korkeimmalle päällystölle ja virkamieskunnalle. Vasta vuosisadan puolivälissä yleistyivät sotilasarvojen mukaan eri luokkiin jaetut ritarikunnat. Näin voitiin palkita jo palkittujen alaisia eli hierarkiassa alempana olevia erilaisilla kunniamerkeillä. Kunniamerkkien kantotapaa vaihtelemalla, rintatähdillä ja kaularisteillä, haluttiin ja voitiin edelleen selkeästi osoittaa eri luokkien välisiä eroja.

Useampiluokkaisten ritarikuntien perustamisessa Ruotsi ja Suomi sen osana oli edelläkävijä Euroopassa. Vuonna 1748 perustettiin samanaikaisesti yksiluokkainen Serafiimiritarikunta (Kungliga Serafimerorden) ja kaksi kaksiluokkaista ansioritarikuntaa eli Miekkaritarikunta (Kungliga Svärdsorden)  sotilashenkilöille ja Pohjantähden ritarikunta (Kungliga Nordstjärneorden) siviileille. Ensiksi mainittu oli tarkoitettu vain kuningashuoneen jäsenille ja valtakunnan korkeimmille virkamiehille. Näitä täydensi vuonna 1772 ensisijaisesti elinkeinoelämää varten perustettu kolmiluokkainen Vaasan ritarikunta (Kungliga Vasaorden). Samaan aikaan sekä Miekka- että Pohjantähden ritarikuntaan lisättiin myös kolmas luokka.

Ritarikunnat tänään

Vuosien saatossa ritarikunnista on muodostunut kansalaisia palkitsevia valtiollisia ansioritarikuntia, palkittujen muodostamia muodollisia yhteisöjä. Silti monet ritarikunnat ovat säilyttäneet sotilaalliset ja hengelliset perinteensä. Ne ovat jäsenistöltään kiinteitä yhteisöjä, joista osa on edelleen Pyhän istuimen alaisuudessa tai suojeluksessa. Palkitsemisen sijasta nämä ritarikunnat ovat usein suuntautuneet humanitääriseen avun antamiseen. Esimerkiksi ristiretkien aikaisten Johanniittain perillisellä Maltan ritarikunnalla on useita sairaaloita eri puolilla maailmaa. Tämä ritarikunta on saanut diplomaattistatuksen ja pysyvän tarkkailijan aseman YK:n yleiskokouksessa.

Tietoja ansioritarikunnista

Nykyaikaisen ritarikunnan organisaatioon kuuluvat suurmestari ja hallitus, jonka puheenjohtaja kutsutaan kansleriksi. Lisäksi toiminnan perustana ovat säännöt ja tietysti kunniamerkit. Suurmestarina eli ritarikunnan esimiehenä toimii valtionpäämies tai hänen nimeämänsä henkilö. Suurmestari asettaa hallituksen valmistelemaan kunniamerkkien myöntämistä. Säännöissä määritetään ainakin kunniamerkkien ulkoiset mitat ja nauhavärit sekä myöntämisperusteet. Ritarikunnalla voi olla yksi tai useampia kunniamerkkejä.

Ritarikunnat ovat tarkoituksensa mukaan joko sotilas-, siviili- tai sekaritarikuntia. Sekaritarikunnat palkitsevat sekä siviilejä että sotilaita.

Sotilasansioritarikunnat

Sotilasritarikunnan kunniamerkkejä myönnetään vain taistelukentällä saavutetuista ansioista, mutta sotilasansioritarikunnan kunniamerkkejä annetaan sekä sodan- että rauhanajan sotilaallisista ansioista.

Sotilasansioritarikunnalla voi olla erikoiskunniamerkkejä, joita myönnetään vain sodanajan ansioista, kuten Vapaudenristin 1.luokan Vapaudenmitali ruusukenauhassa.

Siviiliansioritarikunnat

Siviiliansioritarikunnat on perustettu ensisijaisesti siviiliansioiden palkitsemiseksi, mutta useissa valtioissa ne ovat sekaritarikuntia, joissa on sekä siviili- että sotilasosasto. Sekaritarikuntien sotilasosastojen ristit tunnetaan ristissä olevista miekoista, kuten Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikunnissa. Poikkeuksena on Englannin Kylpy-ritarikunta (Order of the Bath), jonka eri osastoilla on omat toisistaan poikkeavat kunniamerkit.

Jos valtiolla on useampia siviiliansioritarikuntia, niille on usein määritelty keskinäinen arvojärjestys. Palkittavan virka-asema tai ansion suuruus määrittää, minkä ritarikunnan kunniamerkki hänelle suodaan. Ranskassa esimerkiksi Kunnialegioonan merkit annetaan erinomaisista ansioista ja Kansallisen ansioritarikunnan merkki huomattavista ansioista.

Tieteen ja taiteen ritarikunnat

Monet siviiliansioritarikunnat palkitsevat myös tieteen ja taiteen harjoittajia, mutta jo varhain perustettiin erillisiä kunniamerkkejä nimenomaan näitä aloja varten. Vanhimpia ovat ranskalainen Palmes Académiques vuodelta 1808 ja saksalainen Pour le Mérite für Kunst und Wissenschaft  vuodelta 1848. Uusimpia ovat Itävallan Tieteen ja taiteen ansioristi ja ansiomerkki vuodelta 1955 sekä Ranskan Arts et Lettres vuodelta 1957. Suomessa tieteen ja taiteen harjoittajia palkitaan Suomen Leijonan Pro Finlandia-mitalilla, joka perustettiin vuonna 1943.

Naisritarikunnat

Naisille perustettiin jo vuosisatoja sitten omia ansioritarikuntia, kuten Itävallan Tähtiristin ritarikunta (Stjernkreuz-Orden) vuodelta 1668 ja Venäjän Pyhän Katariinan ritarikunta vuodelta 1714. Naisritarikunnat olivat usein niin sanottuja hoviritarikuntia, joiden kunniamerkkejä annettiin pääasiallisesti ruhtinaan tai hänen hovinsa palveluksessa ansioituneille. Näitä kunniamerkkejä annettiin myös toisen valtion hallitsijaperheen jäsenille osoitukseksi keskinäisestä yhteenkuuluvuudesta. Oma erikoisuutensa on kreikkalainen Hyvinvoinnin ritarikunta vuodelta 1948, joka palkitsee vain naisia uhrautuvasta työstä tai saavutuksista tieteen ja taiteen aloilla.

Myöhemmin naisritarikuntia ei ole juurikaan perustettu, koska lähes kaikki ritarikunnat myöntävät nykyään kunniamerkkejään myös naisille samoilla ehdoilla kuin miehille.

Ansioristit, -merkit ja -mitalit

Ritarikuntien kunniamerkit jakaantuvat kahteen pääryhmään: risteihin ja mitaleihin. Ristit jaetaan edelleen kolmeen ryhmään, suurristeihin, komentajaristeihin ja ritariristeihin. Kukin risti muodostaa ritarikunnassa oman kunniamerkki- eli arvoluokkansa. Ritarikuntien mitalit eivät muodosta ristien tapaan arvoluokkia, vaikka niitä on usein eri arvoasteisia, kuten 1. ja 2. luokan tai kultainen, hopeinen ja pronssinen mitali. Myöntämisperusteen mukaan mitalit ovat ansio- ja urhoollisuusmitaleita.

Ritarikunnalla voi olla ritariluokkien ja mitalien väliin sijoittuva erillinen kunniamerkki, jota kutsutaan joko ansioristiksi tai ansiomerkiksi. Sillä voi olla muista merkeistä poikkeavat myöntämisperusteet. Sekä Suomen Valkoisen Ruusun että Suomen Leijonan ritarikunnalla on tällaiset ansioristit. Oman ryhmänsä muodostavat vielä erikoiskunniamerkit. Esimerkiksi Vapaudenristin Mannerheim-risti on tällainen erikoiskunniamerkki.

Yksittäinen kunniamerkki, risti tai mitali voi jakaantua eri arvoasteisiin, kuten Vapaudenristin ritarikunnan Mannerheim-risti tai Vapaudenmitali kahteen luokkaan.

Kunniamerkkien luokkajako

Kunniamerkkien kansainvälinen luokkajako perustuu kolmi- tai viisijakoiseen asteikkoon. Luokkia voi olla useampiakin, ne voivat muodostua suurristin yläpuolella olevasta tai alempien luokkien väliin sijoittuvista luokista. Useimmissa ansioritarikunnissa on ritariluokkien lisäksi alaosastona mitalit. Eri luokkien nimitykset otettiin aikoinaan suoraan sotilasarvoista, mutta nykyään ne voivat vaihdella eri maissa.

Kunniamerkkien antaminen

Valtiollisen kunniamerkin antamisesta tekee päätöksen yleensä hallitsija, valtionpäämies. Koska hallitsija ei aina voinut olla uroteon silminnäkijä, syntyi käytäntö, jonka mukaan rintamalla kunnostautuneen sotilaan piti hankkia urotekonsa silminnäkijöiltä lausunto; komentajista tai sotilasritarikunnan ritareista koostuva neuvosto tutki lausunnon, ennen kuin esitys palkitsemiseksi voitiin tehdä. Nykyisin ”silminnäkijä” on palkittavan esimies, joka laatii palkitsemisesityksen, ja neuvosto on ritarikunnan hallitus.

Luokkajaon myötä palkitsemisen yleisperiaatteeksi muodostui, että sota- tai siviiliansioiden perusteella valittiin palkittavat henkilöt ja sen jälkeen hierarkian mukaan katsottiin, minkä luokan kunniamerkki kullekin suotiin. Samaan urotekoon osallistuneet saattoivat täten saada eriluokkaisia kunniamerkkejä. Ansioksi sodassa katsottiin menestyminen taistelussa pikku kahakasta laajan operaation johtamiseen. Rauhanajan ansioituminen edellyttää määrämittaista, 15 – 25 vuoden tunnollista ja erityisesti luotettavaa palvelusta. Yksittäisestä sankariteosta rauhan aikana annetaan yleensä hengenpelastus- ym. mitaleita.

Englannissa noudatetaan tälläkin alalla yhä omia, vuosisatoja säilyneitä perinteitä. Palkittavalle myönnetään joko ritarin arvo tai kunniamerkki. Sukkanauharitarikuntaan ja Ohdakeritarikuntaan sekä muiden ritarikuntien kahteen ylimpään luokkaan nimitetty saa ritarin arvon ja oikeuden käyttää arvonimeä ”Sir” tai ”Dame” ja nimen yhteyteen liitetään lyhenne saadusta kunniamerkistä kuten DSO (Distinguished Service Order). Ritariksilyönti tapahtuu juhlallisessa nimitystilaisuudessa.

Kun kunniamerkki annetaan ensimmäisen kerran, kysymyksessä on nimittäminen ritarikunnan jäseneksi, ja annettaessa saman ritarikunnan korkeampi kunniamerkki puhutaan korotuksesta. Monissa ritarikunnissa on eri luokkien haltijoiden tai vuosittain jaettavissa olevien merkkien määrä rajoitettu. Usein ministeriöillä on omat kiintiönsä, joiden puitteissa ne voivat tehdä esityksiä. Sodanajan ansioista annettavien kunniamerkkien määrää ei yleensä ole rajoitettu.

Kunniamerkkien ja palkitsemisen muodot muotoutuvat

Ensimmäiset ketjussa kannettavat ritarikuntatunnukset tulivat käyttöön 1300-luvulla. Todennäköisesti ensimmäisenä tavan omaksui vuonna 1362 perustettu italialainen Annunziata-ritarikunta. Eräissä ritarikunnissa viittaan ommellun ristin sijasta alettiin käyttää takissa koruommeltua rintatähteä. Kaulaketju säilytti asemansa aina 1700-luvulle, jolloin yleistyi jo vuonna 1469 Pyhän Mikaelin ritarikunnassa omaksuttu tapaa kantaa komentajamerkkiä kaulan ympäri kulkevassa nauhassa. Suurristin olkanauha tuli käyttöön 1600-luvulla, kuten Tanskan Elefanttiritarikunnassa vuonna 1663. Alempien luokkien kunniamerkit, kuten Pyhän Ludvigin sotilasritarikunnan ritarimerkki kiinnitettiin nauhassa sydämen päälle vastaavalle paikalle, jossa jo oli kannettu eräitä sotien muistomitaleita, kuten Oliver Cromwellin vuonna 1650 perustamaa Dunbar-mitalia.

Myös aatelittomat huomattiin

Vanhin useampaan luokkaan jaettu sotilasansioritarikunta on ranskalainen Pyhän Ludvigin sotilasritarikunta (l’Ordre Royal et Militaire de Saint-Louis) vuodelta 1693. Se perustettiin palkitsemaan Ranskan armeijassa palelevia katolisia upseereja urhollisuudesta sekä pitkäaikaisesta palveluksesta. Huomionarvoinen asia oli, että alinta luokkaa, ritariristiä, voitiin myöntää säädystä riippumatta. Suurristin ritareiden lukumäärä oli rajoitettu kahdeksaan, mutta lisättiin myöhemmin 40:een; komentajien määrä oli rajattu 80:een, mutta ritariarvolla ei ollut rajoituksia. Tämän, vain katolisille tarkoitetun ritarikunnan rinnalle perustettiin vuonna 1759 vastaava protestantteja palkitseva sotilasansioritarikunta Le Mérite Militaire 

Urhollisuudesta nauhaan ruusuke ja tammenlehvä

Keisarinna Katariina Suuri antoi marraskuussa 1789 ohjeen, jonka mukaan vuonna 1782 perustetun Pyhän Vladimirin ritarikunnan 4.luokan ristin nauhaan liitetään ruusuke, kun merkki myönnetään urheudesta. Vuonna 1828 Pyhän Annan ritarikunnan 3.luokan risti varustettiin myös ruusukkeella, kun risti myönnettiin sotilaallisista ansioista. Kun Vladimirin, Annan ja Stanislavin ritarikuntien kaikkiin luokkiin lisättiin vuonna 1855 ristissä olevat miekat, samalla poistettiin nauhoista ruusukkeet. Kaksi vuotta myöhemmin keisari Aleksanteri II antoi kuitenkin määräyksen, että sotilashenkilö, joka oli palkittu Pyhän Vladimirin 4. luokan, Pyhän Annan tai Pyhän Stanislavin 3. luokan ristillä miekkojen kera, sai lisätä nauhaan ruusukkeen. Näin haluttiin tehdä ero sotilas- ja siviilihenkilöiden välillä ja osoittaa, että kunniamerkki oli myönnetty urheudesta. Jos siviilihenkilölle myönnettiin risti miekkojen kera, se annettiin ilman ruusuketta.

Vuonna 1740 Preussissa muutettiin Anteliaisuuden ritarikunta (l’Ordre de la Générosité) ansioritarikunnaksi nimellä Orden Pour le Mérite. Kuningas Friedrich Wilhelm III muutti vuonna 1810 tämän sekä siviili- että sotilasansioritarikunnan vain sotilasansioista myönnettäviä kunniamerkkejä jakavaksi. Näin syntyi Preussin kuuluisin sotilaskunniamerkki. Mikäli kunniamerkki myönnettiin toistamiseen, lisättiin ristin yläpuolelle kolme kultaista tammenlehvää. Jos sama henkilö sai sen kolmannen kerran, nauhaan lisättiin keskijuova osoittamaan tätä arvoa. Vuonna 1866 perustettiin erikoisluokka, jonka risti oli kooltaan isompi ja keskuskuviona oli ritarikunnan perustajan kuva. Tähän luokkaan kuului myös rintatähti.

Eriväriset nauhat sotilas- ja siviiliansioista

Vuonna 1759 Württembergin herttua Karl Eugen perusti sotilasansioritarikunnan (Militär-Verdienstorden) upseereille, jotka olivat kunnostautuneet seitsenvuotisessa sodassa vuosina 1756 – 63. Alun perin yksiluokkainen kunniamerkki muutettiin vuonna 1818 kolmiluokkaiseksi. Samalla muutettiin nauhoja siten, että siviiliansioista myönnettyjä kunniamerkkejä kannettiin alkuperäisessä sinisessä nauhassa ja sotilasansioista myönnettyjä kultaisessa nauhassa, jossa oli mustat reunajuovat. Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin käytettiin kahta erillistä nauhaväriä.

Vuona 1864 perustetun espanjalaisen Sotilasansioritarikunnan (Orden del Mérito Militar) kunniamerkit myönnetään sotilaallisista ansioista punaisissa, valkoraitaisissa nauhoissa ja rauhan ajan ansioista valkoisissa, punaraitaisissa nauhoissa.

Ansiomerkki nuhteettomasti palvelleelle upseerille

Ruotsissa perustettiin vuonna 1748 jo aikaisemmin mainittu kaksiluokkainen Miekkaritarikunta palkitsemaan sekä urheudesta että pitkäaikaisesta uskollisesta palveluksesta Ruotsin armeijassa ja laivastossa. Se oli aikajärjestyksessä kolmas sotilasansioritarikunta esikuvansa Ranskan Pyhän Ludvigin ritarikunnan jälkeen. Ritariluokan jäsenten lukumäärää ei rajoitettu eikä aatelisarvoa vaadittu muilta kuin komentajilta. Ritariksi päästäkseen upseerin oli palveltava nuhteettomasti vähintään 20 vuotta, ellei hänellä ollut tilaisuutta kunnostautua sodassa, jossa yksi vuosi vastasi vähintään kahta rauhanajan palvelusvuotta. Haavoittuminen ja ulkomailla isänmaalle kunniaa tuottanut palvelus luettiin ansioksi. Vuodesta 1772 komentajaksi tai suurristin komentajaksi pääsy edellytti aatelisen syntyperän lisäksi everstin arvoa. Viimeksi mainitusta vaatimuksesta luovuttiin vuonna 1809 Ruotsin hallitusmuodon muutoksen seurauksena. Korostaakseen ritarikunnan asemaa kuningas Kustaa III perusti vuonna 1788 Miekkaritarikunnan suuren ristin, joka vuonna 1814 jaettiin kahteen luokkaan. Tätä ristiä voitiin myöntää vain Ruotsin ollessa sodassa. Kuitenkin tämä kunniamerkki on viimeksi myönnetty vuonna 1942 sotamarsalkka Gustaf Mannerheimille.

Eläke ja aatelisarvo urhoollisuudesta

Maria Theresian sotilasritarikunta (Militär-Maria-Theresien-Orden) perustettiin Itävaltaan kesäkuussa 1757 samana päivänä, jolloin Itävallan armeija oli voittanut Preussin armeijan Kolinin taistelussa. Tämä kunniamerkki voitiin myöntää vain sodassa osoitetusta urheudesta. Alun perin kaksiluokkainen ritarikunta – suurristin ja ritarin arvoille perustuva – laajennettiin vuonna 1765 kolmiluokkaiseksi liittämällä mukaan komentajan arvo ja samalla suurristiin rintatähti. Ritariksi pääsemisen ehtona oli kuuluminen aatelistoon. Kunnostautuneen upseerin piti hankkia uroteostaan vähintään seitsemän silminnäkijänä olleen sotilashenkilön lausunto. Ritarikunnan jäsenille myönnettiin eläke, ja heidät korotettiin perinnölliseen aatelissäätyyn. Tämän kunniamerkin saamisen vaativuudesta kertovat luvut lähes 200 vuoden ajalta (1751 – 1931), jolloin myönnettiin vain 61 suurristiä, 140 komentajanristiä ja 1 039 ritariristiä.

Usean suomalaisen saama kunniamerkki

1700-luvulla perustetuista sotilasritarikunnista kuuluisimpia on Venäjän Pyhän Yrjön, Suurmarttyyrin ja voittajan, ritarikunta, jonka keisarinna Katariina Suuri perusti marraskuussa 1769. Ritarikunta oli neliluokkainen, ja vain alin luokista oli kaikkien upseerien tavoiteltavissa. Hallitsija myönsi kahden ylimmän luokan ritarimerkit ja ns. Yrjön neuvosto loput. Ritarien lukumäärää ei rajoitettu, mutta 3.luokan ristin ehtona oli aiemmin saatu 4. luokan risti. Urheuteen rinnastettiin 25 vuoden nuhteeton palvelus upseerina kenttäarmeijassa tai laivastossa, jossa sitä vastasi myös 18 pitkänmatkan purjehdusta. Ritarikunnalla on eräitä yhtäläisyyksiä Itävallan Maria Theresian sotilasritarikunnan kanssa. Venäläinen ohjesääntö korosti kuitenkin palveluksen merkitystä urheuden rinnalla käyttäen sanontaa ”palveluksesta ja urheudesta”.

Keisari Nikolai I:n hallituskaudella vuonna 1833 ritarikunta sai uuden ohjesäännön. Määräaikaisen palveluksen lisäksi edellytettiin osallistumista joko yhteen sotaretkeen tai ainakin yhteen taisteluun ja laivastossa kahdeksaan purjehdukseen. Yrjön ritareiden määrän yhä lisääntyessä määrättiin vuonna 1855, että vain ”erityisen suuren miehuuden ja urheuden ja oivallisten sotilaallisten urotekojen” palkitseminen oli mahdollista. Samalla Yrjön-ristien jakaminen 25 vuoden palveluksesta lakkautettiin. Päätökseen lienee vaikuttanut myös se, että Pyhän Vladimirin ritarikunnan 4. luokkaa ruusukenauhoin oli myönnetty upseereille nuhteettomasta 25 vuoden palveluksesta jo vuodesta 1845.

Yrjön-ristin sai mm. upseeri,

”joka rohkaisten omalla esimerkillään käskynalaisiaan ja heitä johtaen valtasi laivan, patterin tai muun vihollisen hallussa olevan paikan.”

Vuoden 1833 ohjesääntöön sisältyi jo lähes seitsemänkymmentä perustelua kunniamerkin myöntämiselle. Vuonna 1913 uusittuun ohjesääntöön sisältyivät edellisten ohjesääntöjen asettamat urotyöt sekä uusien sodankäyntimenetelmien asettamat vaatimukset. Ohjesääntö luettelee Yrjön-ristin saamisen ehdoksi toistasataa suoritusta, kuten voimakkaan vihollisen saartorenkaasta murtautumisen sotasaalista menettämättä, sillanpääaseman muodostamisen, paniikin aikaansaamisen vihollisen selustassa jne. Eräänlaisena yleisohjeena mainitaan, että vain upseeri, joka ”silminnähtävästi halveksuen vaaraa ja osoittaen uljasta rohkeutta, mielenmalttia ja pelottomuutta, suoritti täydelliseen menestykseen johtaneen ja ilmeistä hyötyä tuottaneen oivallisen sotilaallisen urotyön”, oli oikeutettu saamaan Yrjön-ristin.

Suomalaisista upseereista Yrjön-ritareiksi nimitettiin vain muutamia. Jalkaväenkenraali Oskar Gripenberg nimitettiin Turkin sodan ja kenraaliluutnantti Carl Alfthan ensimmäisen maailman sodan ansioista 3. luokan ritareiksi. Noin 50 suomalaista nimitettiin 4. luokan ritareiksi, joista meille tunnetuin, silloinen kenraalimajuri Gustaf Mannerheim, sai sen 30.12.1914 [Päätös annettu 26.1.1915 urheudesta ja taitavasta johtamisesta syyskuun 19.-21. p:nä/lokakuun 3.-5. p:nä 1914 tapahtuneessa Opatovin taisteluissa.] Mannerheim antoi arvoa tälle tunnukselle. Kirjeessään Sophie-sisarelleen 6.1.1915 hän kirjoitti:

”Nyt voin kuolla rauhallisin mielin, jos niin on tarvis. Jos olisin kaatunut, ennen kuin olisin saanut Yrjänän ritarikunnan pienen valkean ristin, se olisi vaivannut minua, ellei täällä niin varmasti toisessa maailmassa. Meidän iässämmehän ollaan jo aika välinpitämättömiä maailman koreudesta ja turhuudesta ainakin huomattavasti välinpitämättömiä kuin kymmen vuotta sitten. Minun on kuitenkin tunnustettava, että koin ilon hetken, kun esikuntapäällikköni keskellä yötä herätti minut kädessään sanoma, että minulle on myönnetty Yrjön-risti. Tämän sodan tavaton laajuus merkitsee tietysti sitä, että tätäkin ristiä annetaan paljon enemmän kuin koskaan ennen, mutta oli niitä kuinka paljon tahansa, ristiä tulee aina ympäröimään sellainen kunnioituksen sädekehä, johon mikään muu kunniamerkki ei yllä.”

Kunniamerkkien jaon ohella noin 75 suomalaista palkittiin Yrjön-miekalla ja useita urheudesta annetulla Pyhän Annan kunniasapelilla.

Suomen ensimmäinen oma kunniamerkki

Keisarillisella manifestilla 15. elokuuta 1830 perustettiin kunniamerkki Suomen suuriruhtinaskunnan kansalaisten siviili- ja sotilaspalveluksen palkitsemiseksi. Kunniamerkkiä sai asianomainen itse anoa ensimmäisen kerran viidentoista vuoden palveluksen jälkeen. Sotilaille se annettiin Yrjön-ristin oranssikeltaisessa, kolmella mustalla raidalla koristetussa nauhassa, siviilihenkilöille Vladimirin punaisessa kolmella mustalla raidalla koristetussa nauhassa. Kesäkuun 12. päivänä 1860 nuhteeton palvelujakso pidennettiin neljään vuosikymmeneen. Tämän nuhteettoman palveluksen ansiomerkki (Km. XL) jako jatkui lyhyen keskeytyksen jälkeen vuoden 1918 alusta ja 11. kesäkuuta 1920 merkistä annettiin uusi asetus. Merkki säilyi ennallaan, mutta nauha muutettiin Suomen Valkoisen Ruusun siniseksi. Kunniamerkki kumottiin vuonna 1926, mutta vielä vuonna 1944 säädettiin, että ennen vuotta 1926 virkaan tullut voi sitä hakea. Vuonna 1961 annettiin asetus uudesta valtion virka-ansiomerkistä, joka myönnetään anomuksen tai asianomaisen viraston esityksen perusteella 30 vuotta valtion virassa palvelleille.

Alipäällystön ja miehistön palkitseminen

Tuliaseiden yleistyessä jalan taistelevat joukot nousivat ratsastavien ritareiden sijaan avainasemaan. Palkittavien piiri laajeni alipäällystöön ja miehistöön. Ritarimerkkien sijasta heitä varten perustettiin erillisiä kunniamerkkejä ja mitaleita. Pitkäaikainen ja nuhteeton palvelus rauhan oloissa oli upseereiden osalta rinnastettu urhoollisuuteen sodassa. Samaa periaatetta sovellettiin myös alipäällystöön ja miehistöön. Ranskassa perustettiin vuonna 1771 kaksiluokkainen Veteraani-mitali (Médaille des Vétérans). Jokainen 25 vuotta palvellut sotilas sai sen rintaansa. Jo sitä ennen oli ensimmäiset alipäällystölle ja miehistölle tarkoitetut ansiomerkit otettu käyttöön Saksin Pyhän Henrikin ritarikunnassa (St. Heinrichs-Orden) vuonna 1736 ja Württembergin sotilasansioritarikunnassa (Militär-Carls-Orden/Militär-Verdienstorden) vuonna 1759.

Lomakin katsottiin ansioksi

Venäjällä perustettiin vuonna 1796 Pyhän Annan ritarikunnan yhteyteen alipäällystön ja miehistön kunniamerkki. Sen saaminen edellytti 20 vuoden palvelusta, jonka suorittaminen oli suomalaiselle mahdollista vain Kaartin pataljoonassa. Ylennyksiin, rahapalkintoihin, palkanlisiin ja palvelusnauhoihin (asetakin hihassa) sitä vastoin oli mahdollisuuksia muissakin joukko-osastoissa. Vuonna 1859 palvelusajaksi määrättiin 15 vuotta, joista 10-12 vuotta tuli olla ”lippujen alla” ja 3-5 vuotta ”määräämättömällä lomalla”. Vuoden 1864 ohjesäännön mukaan kunniamerkki myönnettiin alipäällystölle ja miehistölle sekä aseellisesta että aseettomasta palveluksesta, ”erityisistä ansioista, joissa vaadittiin miehuutta ja uhrivalmiutta”. Esimerkkinä riittävästä miehuudesta mainittakoon: vuonna 1865 annettiin ruotujakoisen Vaasan 2. tarkka-ampujapataljoonan vääpelille Alexander Kempille Pyhän Annan ritarikunnan mitali siitä, että hän oli ”useita kertoja henkensä uhalla avustanut paikkakunnan kruununvirkamiehiä salapolttimoiden etsimisessä ja hävittämisessä”!

Suomalaisia palkittiin myös vuonna 1830 perustetulla Pyhän Yrjön mitalilla. Vuonna 1854 se määrättiin annettavaksi Suomen värvätyissä joukoissa sellaiselle aliupseerille tai sotamiehelle, joka ”sillä hetkellä oli palveluksessa ja joka oli palvellut tai lähiaikoina tuli palvelleeksi 18 vuotta ja jolla oli kolme palvelusnauhaa …”.

Urhoollisuusmitalit myös miehistölle ja alipäällystölle

Ensimmäiset alipäällystön ja miehistön urhoollisuusmitalit juontavat juurensa 1780-luvulle. Yhdysvaltain Purppurasydän (Purple Heart) periytyy vuodelta 1782. Ruotsin kuningas Kustaa III perusti vuonna 1789 Urheudesta kentällä ja merellä-mitalit (För tapperhet i fält och till sjöss) ja Itävallan keisari Joseph II samana vuonna kultaisen ja hopeisen urhoollisuusmitalin niille, joille ei voitu myöntää Maria Theresian ritarikunnan kunniamerkkejä. Ruotsin avomerilaivastossa vuosina 1789 – 90 jaettua ns. Suursaaren-kunniamerkkiä (Örlogsflottans hederstecken) oli kahta tyyppiä, toinen aliupseereita, toinen miehistöä varten. Molemmat olivat hopeaa. Aliupseerien merkissä oli ankkuri ja ristissä olevien miekkojen lisäksi seppele keltaisine nauhoineen. Urheudesta kentällä-mitalin ulkomuoto vaihtui vuonna 1806, ja vuonna 1809 sen etupuoleen tuli Miekkaritarikunnan ritariristi; nauhan väriksi tuli puoliksi keltainen, puoliksi sininen. Tämän arvostetun urhoollisuusmitalin ensimmäinen yleinen jakotilaisuus pidettiin vuoden 1808-1809 sodan loppuvaiheessa suomalaisille aliupseereille ja miehistölle.

Venäjällä Katariina II lyötti kaikille taisteluun osallistuneille jaettuja ”voitonruplia”, jotka olivat lähinnä muistomitaleita.

Vuonna 1793 perustettu Preussin sotilasansiomitali (Militär-Verdienst-Medaille) muutettiin vuonna 1814 sotilasansiomerkiksi (Militärische Ehrenzeichen), ja samalla aiempi kultainen mitali muuttui hopeiseksi ristiksi. Vuonna 1864 siihen lisättiin kolmas luokka (Goldene Militärische Verdienstkreuz) ”erityisestä urheudesta”; tästä tuli kuuluisa miehistön ”Pour le Mérite”.

Kiintiöt käyttöön

Venäjän keisari Aleksanteri I perusti vuonna 1807 alipäällystölle ja miehistölle tarkoitetun kunniamerkin, jota voidaan pitää Pyhän Yrjön ritarikunnan viidentenä luokkana. Tämä Yrjön-risti korosti erityisesti urhoollisuuden merkitystä. Saajan oli omalla käytöksellään taistelussa rohkaistava tovereitaan, saatava heidät mukaansa ja siten edistettävä vihollisen hallussa olevan kohteen valtausta, hyökkääjän karkottamista tai hajonneen joukon yhdistämistä; pyrittiin jonkinlaiseen kollektiiviseen urheuteen. Tiedustelija, joka menestyksekkäästi selviytyi hengenvaarallisesta tehtävästä, sai Yrjön-ristin samoin kuin haavoittunut, joka palasi taisteluun ja oli siinä mukana loppuun asti. Kunniamerkki vapautti saajansa ruumiinrangaistuksista, raipoista ja kujanjuoksusta. Merkki voitiin myöntää uudelleen   samalle henkilölle, ja kolmanteen ristiin liittyi jo ruusukenauha. Kiintiöksi määrättiin 2-5 ristiä eskadroonaa, komppaniaa, kuuden tykin miehistöä tai sataa kaleerimiestä kohti. Tätä määräystä noudatettiin senkin jälkeen, kun risti vuonna 1854 jaettiin neljään luokkaan, kahteen kullattuun ja kahteen hopeiseen ristiin, joiden ensimmäiseen ja kolmanteen luokkaan kuului ruusukenauha.

Suomen Kaartin osallistuessa Puolan kapinan kukistamiseen vuonna 1831 sen riveissä taistelleet ansaitsivat ensimmäiset suomalaisessa joukko-osastossa annetut Yrjön-ristit. Ne myönnettiin ”erinomaisesta miehuudesta ja oivallisesta ampumisesta”. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin itämaisessa eli Krimin sodassa palkittiin Yrjön-risteillä useita suomalaisia. Turkin sodassa 1877-78 Suomen Kaarti sai jälleen tilaisuuden kunnostautua; todistuksena siitä olivat m. vanhan kaartin etuoikeudet ja yli sata kunniamerkkiä urhoollisuudesta ja miehuudesta Gornyi-Dubniakissa ja muissa merkittävissä Balkanin vuorten taisteluissa.

Yhteiskunnalliset muutokset muuttivat palkitsemisperusteita

1800-luvun alun Eurooppa oli suurten poliittisten muutosten edessä. Napoleonin sotien aikoihin perustettiin lukuisia uusia kunniamerkkejä ja sotilasritarikuntia. Samalla koko kunniamerkkijärjestelmä koki monenlaisia muutoksia. Vuosina 1792 – 1819 perustettiin 12 sotilasritarikuntaa, joista lähes kaikki ovat saaneet vaikutteita Ranskasta. Lisäksi vanhoja ritarikuntia uudistettiin ajan vaatimalla tavalla. Esimerkiksi Preussin Punaisen Kotkan ritarikuntaan (Der Rothe-Adler-Orden) lisättiin vuonna 1810 kaksi luokkaa. Seuraavana vuonna ensimmäiseen ja toiseen luokkaan lisättiin kolmen tammenlehvän tunnus. Vuonna 1830 komentajaluokkaan lisättiin rintatähti ja vuonna 1832 ruusuke kolmannen luokan nauhaan. Vuodesta 1848 ritarikunnan kunniamerkkejä myönnettiin myös miekkojen kera.

Napoleonin sodan aikoihin maidenvälinen kunniamerkkien jako ja vaihto yleistyivät. Hallitsijat lähettivät kunniamerkkejä jaettavaksi toisen maan armeijan upseeristolle ja miehistölle. Nämä eivät joutuneet antamaan antajalle erityistä valaa, vaan he kuuluivat erilliseen ulkomaalaiskiintiöön. Esimerkiksi Kunnialegioonan säännöt toteavat, että ulkomaalaiselle voidaan myöntää kunniamerkki, mutta häntä ei oteta Kunnialegioonan jäseneksi. Samoin yleistyi kansainväliseksi käytännöksi luvanvarainen kantaminen, eli jos henkilöllä jo oli kotimainen kunniamerkki, hänen tuli anoa lupa vieraan maan kunniamerkin vastaanottamiseen.

Erityisesti Wienin rauhankongressista, vuodesta 1814 alkaen myös maiden välinen diplomaattinen kanssakäyminen laajeni ja tarve kunniamerkkien vastavuoroiseen vaihtoon lisääntyi. Tämä tapa on diplomatian käytäntöä tänäkin päivänä.

Naiset ja yhteisöt palkittavien piiriin

Ranskan Kunnialegioona (Légion d’Honneur) perustettiin vuonna 1802 neliluokkaiseksi, mutta jo seuraavana vuonna siihen lisättiin 5. luokka, suurristi. Se oli ensimmäinen nykyaikainen, viisiluokkainen ansioritarikunta, ja se on ollut kehityksen esikuvana meidän aikoihimme asti. Uutta oli, että kunniamerkki voitiin myöntää myös naisille ja virkasäätyihin kuulumattomille aatelittomille kansalaisille. Ensimmäisenä naisena palkittiin luutnantti Angélique Brulon vuonna 1851 ansioistaan vuoden 1848 vallankumouksen aikana. Sodanajan ansioista palkitulle suotiin eläke sekä sotilaalliset hautajaiset.

Kunnialegioona oli ensimmäinen kunniamerkki, joka voitiin myöntää kollektiivisesti rykmentille tai yhteisölle. Rykmentti voitiin palkita esimerkiksi vihollisen lipun haltuunotosta. Ensimmäisille kaupungeille myönnettiin risti toukokuussa 1815 kärsimyksistä ja uskollisuudesta sodassa. Ritarikunnan jakamien kunniamerkkien määrä oli ennätyksellinen. Vuonna 1810 jäseniä oli jo 20 000 ja Napoleonin luopuessa vallasta vuonna 1814 kaikkiaan 33 000!

Sodan vuosiluku kunniamerkkiin

Preussin kuningas Friedrich Wilhelm III perusti maaliskuussa 1813 tunnetuimman sotilaskunniamerkin, Rautaristin (Das Eiserne Kreuz); kyseessä ei ollut ritarikunta vaan kolmiluokkainen kunniamerkki. Rautaristillä palkittua kutsuttiin ritarin sijasta kantajaksi. Kunniamerkki voitiin myöntää myös taisteluun osallistumattomille, silloin kuitenkin eri nauhassa. Vain sodan aikana jaettavaa suurristiä täydennettiin vuonna 1815 rintatähdellä, niin kutsutulla Blücherin tähdellä. Kunniamerkkejä jaettiin uudelleen Ranskan ja Saksan sodan aikana vuonna 1870 ja ensimmäisessä maailmansodassa vuonna 1914. Rautaristille on tunnusomaista, että sen etupuolen alaosaan on aina merkitty sodan alkamisvuosi ja että sitä on myönnetty hyvin runsaasti. Ensimmäisessä maailmansodassa 1. ja 2. luokka myönnettiin yhteensä noin 5 400 000. Vuonna 1939 Rautarististä tuli Adolf Hitlerin päätöksellä virallinen sotilasritarikunta (Orden des Eisernen Kreuzes).

Kesäkuussa 1814 Friedrich Wilhelm III päätti, että kaikkien vapaussodassa kunnostautuneiden rykmenttien lippuihin ja standaareihin kuuluisi Rautaristi. Esikuvana oli lipputangon kärkeen kiinnitettävä Pyhän Yrjön risti. Vuonna 1870 joukkoja palkittiin uudelleen: joukko-osasto, joka oli palkittu vuoden 1813 ristillä, sai nyt kunniamerkkinauhat liitettäväksi lippuunsa. Vuonna 1816 Preussin sotilaslippu sai Rautaristinsä, joka siitä lähtien on tyyliteltynä esiintynyt Saksan valtion ja maan sotilaslipussa. Vuodesta 1955 lähtien Rautaristi on ollut Saksan korkein sotilaallinen kunniamerkki.

Haavoittuneiden hoitoa arvostetaan

Ampuma-aseet ja sotajoukkojen massiivisuus korostivat huollon ja sen mukana lääkintähuollon merkitystä sekä arvostusta. Baijeriin perustettiin vuonna 1812, yli 50 vuotta ennen Punaisen Ristin perustamista, erityinen lääkintäkunniamerkki (Militär-Sanitäts-Ehrenzeichen). Vuonna 1914 merkki muutettiin sotilaalliseksi lääkintäritarikunnaksi nimeltä Militär-Sanitätsorden.

Palkitulle verovapaa eläke ja lyhenne liitettäväksi nimeen

Vuonna 1856 Englantiin perustettiin kuuluisa Viktorian risti (The Victoria Cross) myönnettäväksi sodassa osoitetusta urheudesta. Risti ei nimestään huolimatta ole Viktorian ritarikunnan merkki, vaan erillinen yksiluokkainen kunniamerkki. Risti on Yrjön-ristin muotoinen. Sen keskustassa, heraldisen leijonan ja kuninkaallisen kruunun alapuolella, on kaarevassa koristenauhassa teksti For Valour (urhollisuudesta). Risti valmistettiin alkuajan venäläisiltä Sevastopolissa, Krimin sodassa vuonna 1855, vallatun tykin pronssista. Vuodesta 1942 Kuninkaallinen rahapaja on toimittanut tarvittavan ”tykkimetallin”. Ristillä palkittu saa liittää nimensä perään lyhenteen V. C. (Victoria Cross), ja lisäksi hänelle myönnetään verovapaa eläke, joka on nykyisin 100 puntaa vuodessa. Perustamisestaan lähtien risti on myönnetty 1 349 kertaa; aivan ensimmäiset ristit annettiin Suomen vesillä, Ahvenanmaalla, sijaitsevan Bomarsundin linnoituksen hajottamisesta.

Sodat synnyttävät palkitsemistarpeita

Ensimmäisen maailmansodan aikana perustettiin lukuisia uusia, vain sodan aikaa varten tarkoitettuja kunniamerkkejä sekä sotilas- että siviiliansioritarikuntia.

Brittiläisen imperiumin ritarikunta (The Most Excellent Order of the British Empire) perustettiin kesäkuussa 1917 viisiluokkaiseksi siviiliansioritarikunnaksi. Se oli ensimmäinen englantilainen ritarikunta, jonka kunniamerkkejä voitiin myöntää myös naisille. Jo seuraavana vuonna ritarikuntaan lisättiin sotilasosasto, joten se muuttui sekaritarikunnaksi.

Maailmansodan jälkeen erityisesti uudet itsenäiset valtiot perustivat sotilasansioritarikuntia. Puola palautti elokuussa 1919 maan viimeisen kuninkaan Stanislaus Poniatowskin vuonna 1792 perustaman Virtuti Militari-sotilasritarikunnan, joka oli lakkautettu vuonna 1831. Se on yhä Puolan korkein sotilaskunniamerkki. Viroon perustettiin helmikuussa 1919 Eestin Vapaudenristi (Eesti Vabadus-ristid), jonka kunniamerkkejä jaettiin vain vapaussodan ansioista ja jako päättyi jo vuonna 1925. Kunniamerkki on jaettu kolmeen osastoon, ja niissä kussakin oli kolme erillistä arvoastetta: Ansiot sotilaallisesta johtamisesta, urhollisuudesta tai siviiliansioista. Marraskuussa samana vuonna perustettiin Latvian Karhuntappajan ritarikunta (Lačpleša kara ordena) palkitsemaan erityisestä urhollisuudesta Latvian vapaussodassa vuosina 1918 – 20 ja Liettuan Vytautaksen Ristin ritarikunta (Vycio Kryožiaus Ordinas). Viroon perustettiin Vapaudenristin jaon päätyttyä vuonna 1926 kahdeksanluokkainen, ensisijaisesti suojeluskunnille tarkoitettu Mustan Kotkan ritarikunta (Kotkaristi teenetemärk). Se muutettiin vuonna 1938 valtiolliseksi sotilasansioritarikunnaksi nimeltä Kaitseliidu Kotkarist palkitsemaan urheudesta ja palveluksesta sodan ja rauhan aikana.

Vuosina 1940 – 45 perustettiin lukuisia kunniamerkkejä, joista monet oli omistettu vapaustaistelulle. Vuonna 1940 kenraali Charles de Gaulle perusti Vapauden ritarikunnan (Ordre de la Libération) ja sen vapaudenristin (La Croix de la Libération). Vuonna 1945 perustettiin Norjassa sekä Vapaudenristi (Frihedskors) että Vapaudenmitali (Frihetsmedalje). Samoina vuosina tapahtui kuitenkin myös päinvastaista kehitystä. Baltian maiden menetettyä itsenäisyytensä vuonna 1940 niiden ritarikunnat lakkautettiin, mutta monet niistä on jälleen elvytetty eloon viime vuosina.

Tom Bergroth: Katsaus kunniamerkkien historiaan (teoksesta Vapaudenristin ritarikunta, I luku (Helsinki 2014))