Linkki esittelyyn
Linkki esittelyyn
Linkki esittelyyn
Linkki esittelyyn
Linkki esittelyyn
Linkki esittelyyn
Linkki esittelyyn
Linkki esittelyyn
Linkki esittelyyn
Linkki esittelyyn
Linkki esittelyyn
Linkitys sivulle
Käytävä-vitriini : Näyttelytila
Linkki sivuille
Linkki esittelyyn
Linkki esittelyyn
Linkki esittelyyn
Linkki esittelyyn
Linkki esittelyyn
Linkki esittelyyn
Linkki esittelyyn
Linkki esittelyyn
Linkki esittelyyn
Linkki esittelyyn
Linkki esittelyyn
Linkki esittelyyn
Linkitys sivulle
Käytävä-vitriini : Näyttelytila
Linkki sivuille
Linkki esittelyyn
Tammikuun lopulla 1918 Suomessa syttyi sota. Palkitsemistarve tuli ajankohtaiseksi. Hallitus tarvitsi kunniamerkkejä sekä taisteluissa kunnostautuneiden upseerien ja sotilaiden palkitsemiseen että tunnustukseksi siviilitehtävissä Suomen puolesta ansioituneille.
Gallen-Kallela toimi ripeästi, ja Mannerheim seurasi ja kommentoi hänen työtään. Sen ansiosta Suomen senaatti saattoi jo 4. maaliskuuta 1918 vahvistaa viisiluokkaisen Vapaudenristin ja kaksi Vapaudenmitalin kunniamerkkiluokkaa.
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö (1948–) on Suomen tasavallan 12. presidentti. Hänen ensimmäisellä kaudellaan korostuivat jo hänen virkaanastujaispuheessaan mainitut pyrkimys edistää suomalaisen osaamisen ja työn menestystä maailmalla sekä hänen vetoomuksensa ehkäistä nuorten syrjäytymistä.
Tarja Halonen (1943– ) oli Suomen ensimmäinen naispresidentti. Suurmestariksi tullessaan Tarja Halonen oli jo palkittu työstään sosiaali- ja terveysministerinä 1990 Suomen Valkoisen Ruusun komentajamerkillä, sekä työstään ulkoasiainministerinä Suomen Leijonan suurristillä 1998.
Martti Ahtisaari (1936– ) oli ensimmäinen suoralla kansanvaalilla valittu presidentti. Hänen kaudellaan Suomi liittyi Euroopan unioniin vuonna 1995. Hänen kaudellaan myös edistettiin Euroopan kollektiivista turvallisuusjärjestelmää ja pohjoismaista yhteistyötä sekä turvallisuuspolitiikkaa.
Mauno Koivisto (1923–2017) nousi pääministeristä tasavallan presidentiksi Urho Kekkosen jälkeen. Aluksi hän jatkoi Kekkosen politiikkaa. Hänen presidenttikaudelleen osui valtava murros – Neuvostoliitto hajosi 1991, uusi Venäjä syntyi ja Baltian maat itsenäistyivät. Koiviston johdolla toteutettiin irtisanoutuminen YYA-sopimuksesta sekä Pariisin rauhansopimuksen eräistä rajoitteista.
Urho Kekkonen (1900–1986) toimi tasavallan presidenttinä kaikkiaan viisi kautta, joiden aikana korostui erityisesti hänen kykynsä toimia sillanrakentajana idän ja lännen välillä. Hänen onnistui säilyttää Suomi länsimaiden joukossa ja samanaikaisesti ylläpitää hyviä suhteita Neuvostoliittoon.
Eduskunta valitsi J. K. Paasikiven (1870–1956) maaliskuussa 1946 tasavallan presidentiksi Suomen marsalkka, vapaaherra Mannerheimin kauden loppuun vuoteen 1950. J. K. Paasikivi oli ollut vaikuttamassa eri viroissa Suomen poliittisten ja taloudellisten päätösten tekoon yli puolen vuosisadan ajan. Hän oli myös ollut lähettiläänä Neuvostoliitossa, missä häntä oli opittu arvostamaan.
Suomen marsalkka, vapaaherra G. Mannerheim (1867–1951) valittiin poikkeuslailla tasavallan presidentiksi jatkosodan aikana elokuussa 1944, tehtävänään johtaa Suomi rauhaan. Hänestä tuli siten jo toisen kerran Suomen valtionpäämies ja ritarikuntien suurmestari. Lyhyen aikaa valta oli keskitettynä Mannerheimin käsiin hänen ollessaan yhtäaikaa sekä tasavallan presidentti että sodanaikainen ylipäällikkö.
Tasavallan presidentti Risto Ryti (1889–1956) oli jo nuorena osoittautunut talouden ja politiikan lahjakkuudeksi. Hänet valittiin eduskuntaan 1919 vain 30-vuotiaana ja jo kaksi vuotta myöhemmin hänestä tuli valtiovarainministeri. Kallion luopuessa terveydellisistä syistä tasavallan presidentin tehtävästä joulukuussa 1940 Ryti valittiin presidentiksi hänen kautensa loppuajaksi.
Kyösti Kallion (1873–1940) toimintaa leimasi kaikessa maltti ja sovinnollisuus. Jo vuodesta 1918 lähtien Kallio oli kannustanut rakentamaan Suomea, jossa ei olisi punaisia ja valkoisia, vaan ainoastaan isänmaataan rakastavia suomalaisia. Tasavallan presidenttinä hän pidättäytyi henkilökohtaisesta vallankäytöstä ja omaksui parlamentaarisen roolin.
E. Svinhufvud (1861–1944) oli ollut vahvasti vaikuttamassa maamme kohtaloon Suomen itsenäistymisen aikoihin. Hän toimi puheenjohtajana itsenäisyyssenaatissa, joka julisti Suomen itsenäiseksi 6. joulukuuta 1917.
Tasavallan presidentti Svinhufvud kutsui 1931 Mannerheimin uudistetun puolustusneuvoston puheenjohtajaksi ja antoi hänelle valtuudet johtaa puolustusvoimien operatiivisia valmisteluja sodan varalta. Svinhufvud vastusti oikeistoradikalismia ja taltutti Mäntsälän kapinan lakiin ja oikeuteen vedoten.
Tasavallan ensimmäisen presidentin, K. J. Ståhlbergin oli valinnut eduskunta. Nuori, vain 41-vuotias Lauri Kr. Relander (1883–1942) valittiin tasavallan toiseksi presidentiksi 300 valitsijamiehen äänestyksellä. Hänen presidenttikaudellaan pyrittiin ulkopolitiikassa riippumattomuuteen Neuvostoliitosta. Sisäpoliittisesti kausi oli rikkinäistä aikaa ja sen loppua kohti kommunisminvastainen toiminta maassa voimistui.
Eduskunnassa 25. heinäkuuta 1919 suoritetussa vaalissa valittiiin itsenäisen Suomen ensimmäiseksi tasavallan presidentiksi hallinto-oikeuden presidentti K. J. Ståhlberg (1865–1952). Suomen hallitusmuoto, jonka valtionhoitaja Mannerheim oli vahvistanut 17. heinäkuuta, oli Ståhlbergille tuttu, sillä hän oli ollut valmistelemassa sitä perustuslakikomitean puheenjohtajan ominaisuudessa. Tästä huolimatta nuoren tasavallan ensimmäinen presidentti oli astumassa aivan uudenlaiseen virkaan.
Ratsuväen kenraali, vapaaherra G. Mannerheim (1867–1951) toimi Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurmestarina vuonna 1919 kahden kuukauden ajan. Hänen kohdallaan ei kuitenkaan voi rajoittua kuvaamaan ainoastaan tätä hänen valtionhoitajakauteensa ajoittuvaa suurmestarikautta, sillä hänen merkityksensä Suomen kunniamerkkijärjestelmälle myös tämän kauden ulkopuolella oli ratkaiseva.
Suomen ritarikuntalaitoksen keskeinen vaikuttaja vapaaherra E. F. Wrede halusi jo 1930-luvun lopulla sallia pienoiskunniamerkkien käytön niin suuressa laajuudessa kuin mahdollista.
Pienoiskunniamerkkien käyttö smokissa sallittiin ritarikuntien suurmestarin 1990 tekemällä päätöksellä.
Ohjesäännön ja asetuksen muutokset, joilla kumottiin ulkomaalaisille annettuja kunniamerkkejä koskenut palautusvelvollisuus, tulivat voimaan 1. toukokuuta 2008. Ohjesäännön muutokseen tehtiin kirjaus:
”Päätöksen voimaan tullessa palauttamatta olevaa kunniamerkkiä ei tarvitse palauttaa. Aikaisemmin ritarikuntien haltuun jo palautettuja ei palauteta.”
Vuonna 1993 perustettiin Suomen Valkoisen Ruusun ansioristi, joka sijoitettiin kunniamerkkien keskinäisessä järjestyksessä Suomen Leijonan ritarimerkin jälkeen.
Yhden rintatähden käyttö tummassa puvussa ja
pienoiskunniamerkkien käyttö smokissa sallittiin.
Vapaudenristien vuosittainen jako käynnistyi uudelleen tasavallan presidentti Mauno Koiviston päätöksellä vuonna 1989.
Vapaudenristin sururisti on 2000-luvulta lähtien voitu antaa huomionosoituksena kriisinhallintatehtävissä surmansa saaneen
sotilashenkilön lähiomaiselle.
Presidentti Koivisto antoi vuonna 1988 ritarikuntien hallitukselle valmisteltavaksi periaatepäätöksen, jonka mukaan hallituksen on kulloinkin ennen uuden Tasavallan presidentin toimeen astumista tehtävä esitys SVR:n suurristin antamisesta valitun Tasavallan Presidentin puolisolle.
Ohjesäännön kirjaus on sanatarkasti: ”Ritarikunnan suurmestarilla on aina suurristi ketjun kera ja suurmestarin puolisolla ritarikunnan suurristi.”
Koiviston ensimmäisiä päätöksiä vuonna 1982 oli vahvistaa Kekkoselta jäänyt vuoden 1981 itsenäisyyspäiväksi valmisteltu kunniamerkkiesitys. Määrä oli suuri, sillä esitettyjä kunniamerkkejä oli kaikkiaan noin 4 500.
1979 tehtiin päätös jossa rinnassa kannettavien kunniamerkkien ja yhden kaularistin käyttö tummassa puvussa sallittiin.
Suomen Leijonan I luokan ritarimerkin solkineen sai kaikkiaan 61 kultamitalistia. Solki muodostui kultaisista olympiarenkaista. Tämä kunniamerkki päätettiin antaa erikoiskunniamerkkinä, jota saivat kantaa myös ne, jotka olivat saaneet I luokan ritarimerkkiä ylemmän kunniamerkin.
Gallen-Kallela piirsi 1919 Suomen Valkoisen Ruusun suurristin ketjun keskeiseksi tunnukseksi hakaristin. Ritarikuntien suurmestari Kekkonen päätti 1963 korvata hakaristit Gustaf von Numersin sommittelemalla havuristillä.
Kekkonen päätti toukokuussa 1960 lopettaa Vapaudenristin ritarikunnan kunniamerkkien antamisen perustellen päätöstään sillä, että niiden jako rauhan aikana laski sodan aikana jaettujen Vapaudenristien ja -mitalien nauttimaa erityistä arvostusta.
Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikuntien kunniamerkkien antokäytäntöä kehittämällä paikattiin päätöksen tekemä aukko Puolustusvoimien palveluksessa olevien palkitsemisessa. Vapaudenristin ritarikuntaa ei kuitenkaan lakkautettu, vaan sen hallitus jatkoi hiljaista toimintaa.
Puolustusvoimain lippujuhlan päivänä (4. kesäkuuta) kunniamerkit ja niihin liittyvät kunniakirjat annetaan puolustushallinnon edustajille sekä puolustusvoimien ja rajavartiolaitoksen palveluksessa oleville.
Suomalaiset viralliset kunniamerkit kannetaan ritarikuntien suurmestarin 10.10.1958 tekemän päätöksen mukaisessa järjestyksessä. Sen jälkeen tulevat sotien muistomitalit ja muistoristit ja muun isänmaallisen toiminnan ansioristit ja -mitalit sekä näiden jälkeen puoliviralliset.
Asetus 430 Suomen olympialaisen ansioristin ja -mitalin perustamisesta annettiin 21.7.1951 Helsingin vuoden 1952 olympiakisojen ”hyväksi tehtyjen arvokkaiden palvelusten palkitsemiseksi”.
Luokat: Suomen olympialainen I ja II luokan ansioristi ja ansiomitali.
Pohjoismaisessa palkitsemisessa erityisen aseman sai sodan aikana Suomen hyväksi tehdystä työstä annettava Muistomitali inhimillisestä auliudesta – Pro Benignitate Humana.
Tasavallan presidentti Gustaf Mannerheim allekirjoitti sen antamista koskeneen asetuksen pian sodan päätyttyä, kesäkuun 1. päivänä 1945. Yksiluokkaista mitalia ryhdyttiin jakamaan syksyllä 1946.
Esitys Ruotsin Litteris et Artibus -mitalia vastaavasta kulttuurialan ansioista annettavasta Suomen Leijonan ritarikunnan Pro Finlandia -mitalista tehtiin lokakuun lopussa 1942.
Asetus siitä annettiin 10.12.1943. Ensimmäiset mitalit jaettiin vuoden 1944 aikana ruotsalaisille ja tanskalaisille taiteilijoille, jotka olivat esityksillään keränneet varoja suomalaisille sotainvalideille ja veteraaneille.
Jatkosodan aikana varautuminen valtiolliseen palkitsemiseen oli aivan eri tasolla kuin talvisodan aikana. Palkitsemismahdollisuudet laajenivat, kun tasavallan presidentti Risto Ryti vahvisti 11.9.1942 asetuksen Leijonan ritarikunnan perustamisesta.
Uudella viisiluokkaisella ritarikunnalla oli yhteinen hallitus Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kanssa. Tavoitteena oli monipuolistaa ja porrastaa palkitsemista.
Joulukuun 16. päivänä 1940 annetulla asetuksella perustettiin pysyvä Vapaudenristin ritarikunta. Sen suurmestariksi määrättiin puolustusvoimain ylipäällikkö eli tasavallan presidentti, kuitenkin niin, että sotamarsalkka Mannerheimilla oli oikeus olla elinikäinen suurmestari.
Välirauhan aikana 1940–1941 palkitsemista selkeytettiin Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kunniamerkkien käytöstä 1.6.1940 antamalla ohjeistuksella, joka kattoi myös Vapaudenristin kunniamerkit.
Suomi joutui sotaan Neuvostoliittoa vastaan marraskuun viimeisenä päivänä 1939. Heti talvisodan sytyttyä Suomen asevoimien ylipäälliköksi nimitetty sotamarsalkka Mannerheim teki aloitteen Vapaudenristin ja Vapaudenmitalin ottamisesta uudelleen käyttöön. Tasavallan presidentti Kyösti Kallio antoi toivotun asetuksen 8.12.1939.
Gallen- Kallela oli suunnitellut rintatähdet sellaisiksi, että niiden viidestä sakarasta kaksi oli ylöspäin. 1936 tehtyjen uudistusten yhteydessä Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan rintatähtien asento päätettiin kääntää niin, että yksi sakaroista on ylöspäin.
Vuonna 1920 päätettiin, että ansioituneille
naisille varataan yksinoikeudella ritarikunnan
hopeinen ansiomerkki.
Vapaudenristien ja -mitalien jakamisen lopettamisen jälkeen perusti Mannerheim samalla päivämäärällä uuden ritarikunnan ”ettei kuitenkaan valtiovallalta riistettäisi mahdollisuutta vast’edeskään palkita koti- ja ulkomaan miehiä ja naisia”.
Uuden ritarikunnan nimeksi tuli Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta. Näin Gallen-Kallelan jo helmikuun alussa 1918 esittämä ajatus toteutui vuotta myöhemmin.
Vapaudenristit ja Vapaudenmitalit oli perustettu sota-ajan palkitsemiseen. Sen vuoksi valtionhoitajana toiminut Mannerheim päätti lopettaa niiden jakamisen vapaussodan alkamisen ensimmäisenä vuosipäivänä 28. tammikuuta 1919.
Kunniamerkkialan pitkäaikainen vaikuttaja, suurlähettiläs KlausCastrén kuoli 17. tammikuuta 2011.
Huhtikuun 13. päivänä 1923 syntynyt Castrén ilmoitti syntymäpaikakseen Suomenlinnan, joka oli hänen vanhempiensa tuolloinen vakituinen kotipaikka. Hänen mieluisin leikkipaikkansa oli Ehrensvärdin hautamuistomerkissä kuvattujen Serafiimiritarikunnan ketjujen päällä: ”Mitä sopivin leikkipaikka tulevalle kunniamerkkiasioita hoitavalle protokollapäällikölle!”, kuten hän itse totesi.
Eräät Suomen ritarikuntalaitoksen keskeiset toimijat kuuluivat Castrénin perhe- ja ystäväpiiriin. Castrénin kummisetä, jääkärikenraaliluutnantti Lauri Malmberg (Suomen Valkoisen Ruusun – ja vuodesta 1942 myös Suomen Leijonan – ritarikunnan hallituksen jäsen 1925–45) ja ritarikuntien pitkäaikainen sihteeri, kenraalimajuri Ragnar Grönvall olivat hänen isänsä palvelustovereita Kenttätykistörykmentti 1:ssä.
Malmberg ”ei ristiäislahjaksi antamaansa hopeapikaria lukuun ottamatta [… ] koskaan millään tavoin muistanut” kummipoikaansa ennen kuin järjesti kotijoukkojen komentajana 1941 tämän siirron Jalkaväen Koulutuskeskus 1:stä Ratsuväen Koulutuskeskukseen.
Nuoruudessaan Castrén asui Bulevardilla talossa, jossa asui myös vapaaherra E. F. Wrede, hänen tulevan vaimonsa eno, mutta Wredeä hän ei kuitenkaan lähemmin tuntenut. Ansioistaan Mannerheimin yksityissihteerinä ainoan 2. luokan Vapaudenristin miekkojen ja punaisen ristin kera saanut kanslianeuvos Erik Mandelin oli Castrénin vaimon isä, Mannerheim yksi hänen vaimonsa kahdestakymmenestä kummista.
Virkatehtävissään Castrén tuli tekemisiin kunniamerkkiasioiden kanssa jo palvellessaan Kölnin kaupallisessa edustustossa va. avustajana. Everstiluutnantti Joseph Veltjensin pojan tiedusteltua 1954 voisiko hän hankkia Suomen Valkoisen Ruusun I luokan komentajamerkin miekkoineen isänsä sodan aikana kadonneen kunniamerkin tilalle, Castrén vastasi tämän olevan mahdollista. Asia kuitenkin raukesi sillä kertaa Veltjensin pojan pidettyä lunastushintaa liian korkeana.3 Ulkoasiainministeriön protokollaosastolla Castrén palveli ensimmäisen kerran 1968–70, ja kuten professori Timo Soikkanen on todennut, ”Kunniamerkkiasioissa valtikka alkoi 1960-luvun lopulla siirtyä va. ulkovaltojen lähettiläiden esittelijälle Klaus Castrénille. Hänestä tuli 1970-luvun auktoriteetti, joka myös kirjoitti aiheesta.”
Protokollaosaston osastopäällikkönä Castrén toimi 1972–76. Muisto siitä, miten hän itse Washington D.C:ssä palvellessaan oli saanut Suomen Leijonan I luokan ritarimerkin kuriiripostia jakavan kanslia-apulaisen hänen työpöydälleen heittämässä pienessä paketissa, sai Castrénin protokollapäällikkönä laatimaan ulkoasiainministeriön edustustoille 1973 lähettämät ”ohjeet suomalaisten kunniamerkkien luovuttamisesta arvokkaalla tavalla”.
Vuonna 1975 ulkoasiainministeriö julkaisi Castrénin toimittaman ranskankielisen teoksen suomalaisista ritarikunnista, Les Ordres nationaux de la Finlande. Castrénin puoleen käännyttiin kunniamerkkiasioissa toki myöhemminkin ja ritarikuntien varakanslerina 1983–90 toiminut suurlähettiläs Jorma Vanamo konsultoi häntä kun kunniamerkkien käyttösääntöjä muutettiin. Kaikki uudistukset eivät tosin miellyttäneet Castrénia, jonka mielestä oli ”tyylikkäämpää olla kantamatta kaularistejä kravattien kanssa oli sitten kyseessä siviilipuku tai m/58”.
Jopa eräille ritarikuntien hallituksen jäsenille ja entisille protokollapäälliköille näyttää edelleen olevan epäselvää, että nykyisten sääntöjen mukaan ”I luokan komentajamerkin rintatähteä tummassa puvussa kannettaessa mitään kaularistiä ei saa samanaikaisesti kantaa; sama koskee suurristin kantajia”.
Castrén totesi, että ”Siinä (sekasotkussa!) sitä siis ollaan kun myös kaularisti ja rintatähti hyväksyttiin käytettäväksi tummassa puvussa. Olisi pitänyt pitäytyä pelkässä frakissa! Tätä ehdotin suurlähettiläs Vanamolle hänen aikoinaan kysyessään mielipidettäni ja ollessaan ymmärtääkseni painostuksen kohteena.”
Diplomaattimuistelmiaan Castrén ei kirjoittanut, mutta nimimerkillä Observateur hän julkaisi ”kunniamerkkimuistelmansa”, Kunniamerkkien kertomaa, jonka motto oli: ”Muoto on sisältöä.” Miniatyyrien käytön suhteen Castrén oli ”vanhojen sivistysmaiden kannalla: niissähän juhlapuvun (frakin) kanssa kannetaan pääsääntöisesti pienoiskunniamerkkejä eikä suuria kunniamerkkejä, joiden katsotaan kuuluvan vain univormupukuiselle palveluskunnalle ja sotilaille.”
Castrénin kirjoittaman muistion pohjalta ja ritarikuntien hallituksen esityksestä suurmestari Kekkonen muutti 1970 sääntöjä kunniamerkkien käyttämisestä niin, että pienoiskunniamerkkejä voidaan kantaa frakissa myös ”niissä tilaisuuksissa, joissa tasavallan presidentti itse käyttää ketjua”. Kutsukortteihin joskus tehtyjä merkintöjä ”Pienoiskunniamerkit” ja ”Isot kunniamerkit” Castrén piti asiattomina. ”Pelkkä merkintä ’Kunniamerkit’ on oikein.” Hän soi sitä haluaville oikeuden ”käyttää frakin kanssa isoja kunniamerkkejä jos heitä kerran tämä entisten sosialististen maiden tapa jostain syystä viehättää. […] Mutta siitä tavasta, millä kunniamerkkejä kannetaan, käy ilmi kunkin maan ja kunkin yksilön tapakulttuurin taso. Epäilemättä olisi ikävä, jos tämän perusteella meidät suomalaiset enemmän tai vähemmän rinnastettaisiin noihin entisiin sosialistisiin maihin.”
Kunniamerkkiensä käytössä Castrén oli pikkutarkka. Tillanderin valmistaman Suomen Leijonan ritarikunnan pienoiskunniamerkin mittasuhteet Castrén totesi vääriksi – ”pyöreä leijonakuvio ristin keskellä liian suurikokoinen” – ja joutui siksi ”hankkimaan uuden moitteettoman miniatyyrin” tanskalaisesta M. W. Mørch & Sønsin kunniamerkkiliikkeestä.11 Suurristejään Castrén kantoi länsieurooppalaiseen tapaan, joka oli itsestäänselvyys Mannerheimille ja G. A. Gripenbergille, mutta ei kovin monille muille suomalaisille: katkaistu olkanauha oli kiinnitetty frakkiliiveihin, joissa oli ”knepparit lyhennettyjä suurristin nauhoja varten niin liivin päällä kuin sen allakin kantamista varten.”
Tällaiset frakkiliivinsä Castrén teetti lontoolaisessa Hawes & Curtis -vaatturiliikkeessä, jonka asiakkaaksi ei aikanaan päässyt ”kuin jonkin aiemman asiakkaan suosituksesta”; Castrénia suositteli vapaaherra Goddert (Goddy) Wrede, E. F. Wreden nuorempi veli.
Pedanttisuus kunniamerkkien käytössä ei kuitenkaan tarkoittanut sääntöjen tarkkaa noudattamista. Valtion virka-ansiomerkkiä Castrén kantoi ”vastoin voimassaolevia määräyksiä autonomian ajan perinteiden mukaisesti” kotimaisen rintatähtensä ”alapuolella tai – tilanpuutteesta johtuen – ”useampia rintatähtiä kannettaessa sen vieressä oikealla puolella. ”Edesvastuuseen tästä kansalaistottelemattomuudesta” hän ei joutunut.
Castrénin ensimmäinen kunniamerkkialan kirjoitus ”Kunniamerkkien merkitsemisestä biograafisiin julkaisuihin”, joka ei myöhemmin tyydyttänyt häntä ”monessa kohdin lainkaan”, ilmestyi Genos-lehdessä 1963. Viimeisiksi jäivät samassa lehdessä 2001 ilmestyneet lisätiedot Yrjönristin ja Yrjönsapelin suomalaisista saajista sekä Kaliberi-lehdessä (3/2001) julkaistu ”Harvinainen valokuva”, joka esittää Mannerheimia viimeistä kertaa ennen kuolemaansa frakissa kunniamerkein kantaen kaulassaan 1. luokan Mannerheim-ristiä sekä Suomen Valkoisen Ruusun suurristiin ketjuineen, miekkoineen ja jalokivineen kuuluvaa ristiä kaulanauhassa
