1927 Säännöt kunniamerkkien kantamisesta
Valtionhoitaja-ylipäällikkö vahvisti keväällä 1919 määräykset kunniamerkkien käyttämisestä sotilaspuvussa. Sen mukaan juhla- ja paraatiunivormussa kannettiin ”kaikkia koti- ja ulkomaisia ritari- ja kunniamerkkejä sekä […] rintatähtiä ynnä korkeimman ritarimerkin olkanauhaa”.
Korkein kaularisti kiinnitettiin kauluksen alle, ja alemmat kaulamerkit määrättiin pidettäväksi ”nappirivin vieressä palteen alla”. Virkaunivormussa eli palveluspuvussa ja kenttäunivormussa kannettiin korkeinta kaulaan ripustettavaa kunniamerkkiä sekä kaikkien kunniamerkkien nauhoja. Kaikki kotimaiset kunniamerkit ja mitalit määrättiin kannettavaksi ennen ulkomaisia.
Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan hallituksen aloitettua toimintansa sille siirtyi päävastuu kunniamerkkien käytön normittamisesta. Se vahvisti 16. toukokuuta 1921 lyhyet kuusikohtaiset, pienpainatteena julkaistut Kunniamerkkisäännöt ritarikunnan suomalaisia komentajia ja ritareja varten. Sääntöjen mukaan suurristin ketjua sai kantaa ainoastaan suurimmissa virallisissa juhlatilaisuuksissa ja ainoastaan virkapuvussa. Määräys oli sikäli erikoinen, ettei Ståhlbergillä presidenttinä ollut virkapukua, jossa hän olisi voinut kantaa ketjua. Relanderin astuessa tasavallan presidentin virkaan sekä hän että Ståhlberg kantoivat SVR:n suurristiä olkanauhassa. Kesäkuussa 1925 ritarikunnan hallitus muutti tätä kunniamerkkisääntöjen kohtaa siten, ”että suurristin ketjua voidaan kantaa myöskin hännystakin ohella”.
Vuoden 1921 sääntöjen mukaan muissa kuin virallisissa juhlallisissa tilaisuuksissa oli mahdollista kantaa ainoastaan rintatähteä. Samoin hännystakissa sai aina käyttää pienoiskunniamerkkiä lukuun ottamatta virallisia juhlatilaisuuksia. Kunniamerkkinauhavärin eli kunniamerkkitunnuksen käyttö todettiin mahdolliseksi ”muulloin paitsi niissä tilaisuuksissa, joissa varsinaista kunniamerkkiä kannetaan”.
Useammat samaa luokkaa olevat ulkomaiset kunniamerkit tuli asettaa ”aakkoselliseen järjestykseen asianomaisten maiden ranskankielisten nimitysten mukaan”. Vieraan valtion päämiehen läsnä ollessa oli mahdollista asettaa hänen maansa kunniamerkki suomalaisen edelle.
SVR:n varhaisia kanto-ohjeita
Maaliskuussa 1926 ritarikunnan hallitus asetti kansleri Stenrothin esityksestä komitean laatimaan ehdotusta säännöiksi kunniamerkkien kantamisesta. Komitean puheenjohtajaksi määrättiin eversti Malmberg ja jäseniksi rahastonhoitaja Enwald, ulkovaltain lähettiläiden esittelijä A. O. Nykopp sekä vapaaherra E. F. Wrede. Komitea sai sääntöehdotuksensa valmiiksi joulukuussa 1926. Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan hallituksen säännöt kotimaisten ja ulkomaisten kunniamerkkien kantamisesta julkaistiin suomeksi 32-sivuisena taskukokoisena vihkosena 1927 ja ruotsiksi seuraavana vuonna.
Jo aiemmin noudatettu koti- ja ulkomaisten kunniamerkkien keskinäinen arvojärjestys määriteltiin aiempaa selkeämmin 1927 julkaistuissa säännöissä. Vapaudenristejä kannettiin Suomen Valkoisen Ruusun edellä. Ritarimerkki määrättiin kannettavaksi hännystakissa siten, ”että kunniamerkkinauhan yläreuna on jonkunverran käänteen napinläven alapuolella”. Vuoden 1927 säännöt erittelivät tarkemmin tilaisuudet, joissa ketjun saaneet Suomen Valkoisen Ruusun suurristin komentajat kantoivat suurristiään sen kera. Tällöin suurristin ilman ketjua saaneiden tuli kantaa suurristiä liivin ylitse kulkevassa nauhassa. Pienemmissä juhlatilaisuuksissa suurristiä kannettiin liivin alitse kulkevassa nauhassa. Poikkeustapauksena todettiin, että ainoastaan tasavallan presidentti ”voi valtionpäämiesten vierailujen yhteydessä” poiketa kantamistavasta eli asettaa ulkomaisen kunniamerkin suomalaisen edelle.
Pienoiskunniamerkit täsmennettiin kannettavaksi ”niissä tilaisuuksissa, jolloin suurristin komentajat kantavat suurristiä liivin alitse kulkevassa nauhassa tai pelkkää rintatähteä”. Pienoiskunniamerkkien käyttö sotilaspuvussa mainittiin ensimmäistä kertaa toteamalla: ”Meriväen vierailupuvussa voidaan kantaa pienoiskunniamerkkejä.”
Kunniamerkkitunnusten käyttö rajattiin vuonna 1927 mustiin takkeihin: ”Tavallisessa arkipuvussa ei kanneta nauhavärejä.” II luokan ritareille (nyk. ritari) ja ansiomerkin haltijoille vahvistettiin pieni nauharuusuke ja I ja II luokan mitalien (nyk. I luokan mitali ja mitali) haltijoille 3 millimetrin levyinen nauha, joka kulkee napinlävestä takinkäänteen ulkopuolisen reunan yli.
Sotilasvirkapuvussa ja sotilasmallisissa virkapuvuissa käytettäviin Suomen Valkoisen Ruusun kunniamerkkinauhoihin määriteltiin tunnukset, jotka olivat kullanväriset I luokan ritarimerkistä ylöspäin ja hopeiset II luokan ritarimerkin nauhassa. Jalokiven kera Suomen Valkoisen Ruusun saaneet kiinnittäisivät nauhaan heraldisen ruusun ja miekkojen kera saaneet ristikkäiset miekat. Kunniamerkin luokkaa ilmaisevia nappeja ei vielä määritelty käytettäväksi kunniamerkkinauhalaatoissa, mutta nauhan leveydestä näki käytännössä, oliko kyseessä suurristin, I tai II luokan komentaja (nyk. I luokan komentaja ja komentaja) vai niitä alemman kunniamerkin haltija.
Lisätietoja
Suurmestari
