Ritarikuntien sihteerit saivat kesäkuussa 1956 tehtäväkseen laatia ehdotuksen Suomen virallisten kunniamerkkien kantojärjestyksestä. Asia ei ilmeisesti ollut edennyt vielä seuraavan vuoden maaliskuuhun mennessä, sillä silloin sihteerit saivat uudelleen saman tehtävän. Ritarikuntien hallitus käsitteli asiaa useampaan otteeseen ja syyskuussa 1958 avoinna oli enää lähinnä kysymys sodanajan ansioista annetun 4. luokan Vapaudenristin sijoittamisesta.
Ritarikuntien hallitus puolsi sen sijoittamista SVR R I:n edelle ja rauhanajan ansioista annetun 4. luokan Vapaudenristin jättämistä ehdotetulle paikalleen SL R I:n jälkeen. Tämä tulikin lopulliseksi päätökseksi ritarikuntien hallituksen käsitellessä ehdotusta viimeisen kerran lokakuussa 1958. Koska käytäntö oli, että tasavallan presidentin antamia kunniamerkkejä kannetaan ennen muiden viranomaisten antamia kunniamerkkejä, muutettiin 1944 annettua asetusta niin, että Suomen Urheilun ansioristin antaa opetusministerin asemesta tasavallan presidentti, koska muutoin Suomen Olympialaisen 1. luokan ansioristi olisi tullut kannettavaksi sen edellä. Kekkonen hyväksyi suomalaisten kunniamerkkien keskinäisen järjestyksen 10. lokakuuta 1958 ”poistettuaan siitä Suojeluskuntain- ja Lotta Svärd järjestön ansioristit ja -mitalit”. Viimeisenä kohtana keskinäisessä järjestyksessä oleva merkintä ”Vapaussodan, talvisodan ja jatkosodan sekä muun isänmaallisen toiminnan rintamaristit ja -mitalit aikajärjestyksessä” on myöhemmin aiheuttanut eräitä tulkintaongelmia.
Lauri Jäntin ja Christer Karnilan 1958 julkaisema pieni Kunniamerkkiaapinen täytti tehtävänsä suurelle yleisölle suunnattuna opaskirjana etenkin sotasukupolvien käytössä. Ritarikuntien julkaisutoiminta rajoittui näinä vuosina siihen, että edellisen kerran 1945 julkaistusta ohjesääntö- ja asetusvihkosesta otettiin uusi painos 1956.
Vuoden 1958 keskinäinen järjestys oli pääpiirteissään hyvin samanlainen kuin Wreden laatima ja kirjassaan 1946 julkaisema ehdotus, jota hän oli suositellut käytettäväksi väliaikaisena ohjenuorana virallisen järjestyksen vahvistamiseen saakka. Wrede ei ollut sijoittanut Vapaudenristin sururistiä eikä surumitalia luetteloonsa, mutta ne saivat paikan muiden rinnassa nauhassa kannettavien erikoiskunniamerkkien joukossa. Pro Finlandia -mitalin suhdetta ritarikuntien muihin kunniamerkkiluokkiin ei oltu aiemmin virallisesti vahvistettu, mutta 1958 vahvistettiin Wreden sille ehdottama privilegioitu asema Suomen Leijonan I luokan ritarimerkin edellä.
Wreden ehdotuksesta poiketen sodanajan ansioista annettu 4. luokan Vapaudenristi sai edellä mainitun erikoisaseman. Samalla kun naisten palkitseminen ritari- ja komentajamerkeillä oli yleistynyt, vain naisille annettu Suomen Valkoisen Ruusun ansiomerkki oli muodostunut harvinaiseksi ja melkeinpä erikoiskunniamerkiksi, jota annettiin erityisesti sosiaalisen alan ansioista. Vuonna 1956 ansiomerkki oli annettu 15 suomalaisille, mutta sitä ennen tämä vuotuinen kotimaisten palkittujen määrä oli ylittynyt viimeksi 1943. Wreden listassa SVR:n ansiomerkki oli Suomen Leijonan ritarimerkin jälkeen, mutta 1958 keskinäisessä järjestyksessä se sai erikoisaseman Pro Finlandia -mitalin ja Suomen Leijonan I luokan ritarimerkin välissä. Wreden listaan verrattuna myös Hengenpelastusmitalin asemaa nostettiin.
1950-luvun jälkipuoliskolla suomalaisen kunniamerkkien käyttökulttuuriin vaikuttivat Sodan 1941–1945 muistomitalin 1957 alkanut jako sekä sotien muistoristien perustaminen. Lausunnossaan Sotainvalidien ansioristin perustamisesta ritarikuntien hallitus asetti 1956 kyseenalaiseksi sen tarpeellisuuden ja huomautti, että viime aikoina oli ”hyvin suuressa määrin ruvettu perustamaan ja jakamaan rintamayhtymien muistoristejä”, joiden suhteen ritarikuntien hallituksen mielestä oli ”menty liian pitkälle” ja ”väärinkäytöksiäkin niiden kantamisessa” oli esiintynyt. ”On syntynyt, olkoonkin että se on tapahtunut itsetiedottomasti, kilpailua maan virallisten kunniamerkkien kanssa, joiden arvo on vieläpä voinut joutua kärsimään tästä. On nimittäin tuskin kiistettävissä, että maan virallinen ritarikuntalaitos voisi tulla jonkin verran omituiseen valoon kun lukuisat yhdistykset ja järjestöt – vaikka itsessään kuinkakin kunnioitettavia – toinen toisensa jälkeen valmistuttavat omat erikoisristinsä, mitkä kaikki lyötetään sellaiseen muotoon, joka suoraan herättää ajatuksen virallisista kunniamerkeistä.”
Vaikka inhimillisestä auliudesta annettavan mitalin aktiivisin kausi oli jo päättynyt, ritarikuntien hallitus päätti 1957 yksimielisesti, että mitalia ”voidaan antaa henkilöille, jotka ovat erityisen ansiokkaasti toimineen Suomen sotainvaliidihuolloin avustamiseksi ja kehittämiseksi”. Seuraavana vuonna pöytäkirjaan merkittiin, että ”Sotainvaliidien Veljesliiton ansioristin perustamisesta huolimatta päätettiin säilyttää PBH-mitali, mutta sihteereille annettiin tehtäväksi laatia ehdotus uudeksi asetukseksi.” Vuonna 1959 asetusta muutettiin niin, että kunniamerkkiin todettiin liittyvän tasavallan presidentin ”nimessä laadittu omistuskirja”. Muita kuin sodasta ja sitä seuranneista poikkeusoloista johtuvia ansioita palkittaessa kunniamerkin nimi on ollut kunniakirjoissa Mitali inhimillisestä auliudesta, Medaljen för humanitär verksamhet.
Lisätietoja
Suurmestari
