1920 Hopeinen ansiomerkki vain naisille
Ensimmäiset Suomen Valkoisen Ruusun ansiomerkit annettiin Mannerheimin Tukholman-vierailun jälkisatona 17. helmikuuta 1919 pääasiassa Ruotsin hovin palveluskunnalle. Suomalaisia palkittiin ansiomerkillä ensimmäistä kertaa 16. toukokuuta 1919.
Tuolloin ansiomerkin saivat Viron vapaussodassa sairaalain taloudenhoitajana toiminut rouva Maissi Erkko ja sairaanhoitajatar neiti Lyyli Hagan. Virka-ansioista palkittujen naisten joukossa oli useampia postitoimistonhoitajia, kun taas dekoroitujen miesten tittelit vaihtelivat vahtimestarista vt. 2. luokan lennätinvirkamieheen.
SVR:n hopeinen ansiomerkki
Huhtikuun lopussa 1920 vahvistetun jakelusäännön mukaan hopeinen ansiomerkki voitiin antaa seuraavasti: ”15 vuoden palveluksesta, jolloin palvelus entisessä Suomen sotaväessä luetaan mukaan. Erinomaisista ansioista voidaan tämä ansiomerkki myöntää heille palvelusajasta riippumatta.” Ansiomerkki voitiin antaa myös sotilaille eli miehistölle erinomaisista ansioista.
Suomen Valkoisen ruusun ritarikunnan suurmestari päätti 28. joulukuuta 1920, että ”hopeinen ansiomerkki annetaan ainoastaan erittäin ansioituneille naishenkilöille”. Vaikka ansiomerkkiä oli jo käytetty suhteellisen paljon myös naisten palkitsemiseen, tällä päätöksellä ansiomerkin luonne muuttui täysin ja siitä tuli vain naisille annettava kunniamerkki.
Ritarikunnan ohjesäännössä ei ollut mitään esteitä naisten palkitsemiselle muillakin kunniamerkeillä, mutta käytännössä ritarimerkkejä ei annettu suomalaisille naisille vuosina 1921–1939.
Ansiomerkillä palkittujen naisten joukossa oli useita eri alojen johtavia vaikuttajia, mutta myös pitkään palvelleita koulunjohtajattaria ja opettajattaria. Niiden yksityisten henkilöiden joukossa, joille kirkollis- ja opetusministeriö ehdotti 1920 suotavaksi Suomen Valkoisen Ruusun kunniamerkin ”tunnustukseksi ansiokkaasta toiminnasta isänmaan palveluksessa” oli taiteilija Helene Schjerfbeck, joka palkittiinkin ritarikunnan ansiomerkillä. Seuraavana vuonna ansiomerkin sai muun muassa professorinrouva kirjailija Maila Mikkola – kirjailijanimeltään Maila Talvio – ja 1922 laulajatar Aino Ackté-Jalander. ”Etevä ja tunnettu koulun ja yhteiskasvatuksen edustaja” Lucina Hagman, joka oli julkaissut useita ”tätä alaa ja naisasiaa koskevia teoksia”, sai ansiomerkin 1924.
Ansiomerkillä palkittiin sairaanhoitoalan edistäjä ylihoitajatar Sophie Mannerheim (1925) ja näyttelijätär Mia Backman (1926), joka sittemmin sai ensimmäisenä Suomen kansalaisena Pro Finlandia -mitalin.
Kun 1932 tuli kuluneeksi kymmenen vuotta presidentinrouva Ester Ståhlbergin perustaman Koteja kodittomille lapsille -yhdistyksen toiminnan aloittamisesta hän sai sosialiministerin esityksestä ansiomerkin ”niistä suurista palveluksista, joita hän on tehnyt lastensuojelun edistämiseksi”.
Joulukuussa 1934 ritarikunnan hallitus pyysi ulkoasiainministeriöltä tietoja siitä, miten Euroopan maissa yleensä suhtaudutaan naisten palkitsemiseen kunniamerkeillä. Ministeriö välitti lähetystöiltä saamansa vastaukset kesäkuussa 1935. Vaikka periaatteellisia esteitä naisten palkitsemiseen ei monessakaan maassa ollut, korkeampien kunniamerkkien antaminen naisille oli vielä käytännössä monin paikoin harvinaista.
Lokakuussa 1935 ritarikunnan hallituksen asettama komitea jakelusääntöjen muuttamiseksi sai tehtäväkseen harkita myös kysymystä naisten dekoroimisesta. Toimikunta ehdotti, että ansiomerkki muuttuisi ”miehille annettavaksi merkiksi, kuten se alkujaankin on ollut”, jota annettaisiin ”erikoisansioiden perusteella 20–30 vuotta” palvelleille sotilaille ja siviileille. Toimikunta ei olisi sisällyttänyt uuteen jakelusääntöön mitään pykälää naisten dekoroinnista, joten naiset saattoivat saada samoja kunniamerkkejä kuin miehetkin. Ehdotus ansiomerkin palauttamisesta alkuperäiseen rooliinsa kaatui ritarikunnan kansleri Stenrothin ilmoitukseen, ettei hän voi olla mukana muuttamassa ansiomerkkiä koskevia sääntöjä.
Suomessa ei vielä 1930-luvulla juuri ollut naisia korkeammissa akateemisissa viroissa. Yksityisessä tutkimustyössä ansioituneita voitiin kuitenkin palkita ansiomerkillä. Opetusministeri Oskari Mantere perusteli metsänhoitajanrouva Tyra Borgin palkitsemista 1936 tämän julkaisemalla ja ”hyvän kritiikin” saamalla teoksella Guld- och silversmeder i Finland, jonka kirjoittaminen oli ”vaatinut tekijältä uutteraa työtä 11 vuoden aikana sekä melkoisia rahallisia kustannuksia”. Kun jo kaksi naista oli nimitetty Suomessa professorin virkaan, nousi 1930-luvun lopulla esille kysymys mahdollisuudesta palkita heitä ansiomerkkiä korkeammilla kunniamerkeillä. Syyskuussa 1938 kansleri Stenroth esitteli ritarikunnan hallituksen kokouksessa kysymyksen siitä, ”voitaisiinko professori, neiti Laimi Leideniukselle, poikkeuksena hyväksytystä periaatteesta, ettei naisia yleensä dekoroida ritarimerkeillä, tässä muodossa antaa tunnustus hänen ansiokkaasta toiminnastaan”. Leidenius oli nimitetty 1930 ensimmäisenä naisena Helsingin yliopiston vakinaisen oppituolin haltijaksi. Stenroth oli ennakolta keskustellut asiasta suurmestari Kallion kanssa, joka oli ”lausunut mielihyvällä hyväksyvänsä professori Leideniuksen dekoroinnin I luokan ritarimerkillä”. Ritarikunnan hallitus puolsi yksimielisesti I luokan ritarimerkin antamista Leideniukselle joulukuun 1938 jakelussa,407 mutta asia raukesi, kun Leidenius kuoli marraskuun lopulla.
Lisätietoja
Suurmestari
